Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa, 10. sunnuntai helluntaista, Teija Laine

Luuk. 12:42–48

Jeesus sanoi:
    ”Kuka on uskollinen ja viisas taloudenhoitaja, sellainen, jonka isäntä asettaa huolehtimaan palvelusväestään ja jakamaan vilja-annokset ajallaan? Autuas se palvelija, jonka hänen isäntänsä palatessaan tapaa näin tekemästä! Totisesti: hänen hoitoonsa isäntä uskoo koko omaisuutensa.
    Palvelija saattaa kuitenkin ajatella: ’Isäntä ei tule vielä pitkään aikaan!’ Niin hän alkaa piestä palvelijoita ja palvelustyttöjä, syödä ja juoda ja juopotella. Mutta päivänä, jota tuo palvelija ei arvaa, hetkenä, jota hän ei tiedä, hänen isäntänsä tulee ja hakkaa hänet kuoliaaksi, ja niin palvelija saa saman kohtalon kuin epäuskoiset.
    Jos palvelija tietää, mitä hänen isäntänsä tahtoo, mutta ei varaudu siihen eikä toimi hänen tahtonsa mukaan, hän saa monta raipaniskua. Jos taas palvelija tietämättään tekee sellaista, mistä rangaistaan raipoin, hän pääsee vähillä iskuilla. Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan.”

Saarna:
Helluntain jälkeisten sunnuntaiden evankeliumitekstit liittyvät Jeesuksen antamiin hyvin konkreettisiin ja elämänläheisiin asioihin.  Ne käsittelevät jokapäiväisen elämän kysymyksiä, joihin ihminen joutuu miettimään vastauksia.  Miten elämää tulee elää?  Mitkä ovat ne kristilliset arvot, joista tulee pitää tinkimättä kiinni?  Kirjeessä Timoteukselle todetaan: ”Jokainen pyhä, Jumalan Hengestä syntynyt kirjoitus on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään.”

Kun olimme puolisoni kanssa lähetystyössä Senegalissa, kävimme pitämässä sunnuntaisin jumalanpalveluksia maaseutukylillä, joihin oli syntynyt pieniä kristittyjen yhteisöjä.  Senegalin pääuskonto on islam.  Muistan, kuinka erään muslimien paastokuukauden aikana pitämäni jumalanpalveluksen jälkeen muutama seurakuntalainen tuli luokseni ja kysyi, mitä erityistä meidän kristittyinä tulisi tehdä? Minä vastasin hurskaasti, ettei meidän tarvitse tehdä mitään.  Meidät on armosta pelastettu, yksin uskon kautta.  Tämä oli tietenkin totta mutta tämä ei ollut oikea vastaus siihen, mitä kyselijät olisivat halunneet tietää.  He olisivat halunneet vastaukseksi jotain konkreettista, josta kuka tahansa olisi voinut nähdä, että tässä on nyt kristillinen seurakunta, joka elää Jumalan tahdon mukaista elämää.  He olisivat halunneet kuulla, kuinka he olisivat voineet olla todistuksena Kristuksesta muslimiyhteisön keskellä. 

Kristityt olivat pitkään vähemmistönä Rooman valtakunnan ei-kristityn valtaväestön keskellä ja joutuivat pohtimaan omia arvojaan ja toimintatapojaan suhteessa valtaväestön kulttuuriin ja toimintatapoihin.  Juuri kuulemamme opetuspuhe liittyy ajan tapoihin.  Isännän ja palvelijan väliset suhteet olivat varmasti lähellä monien alkuseurakunnan kristittyjen elämää, sillä suurin osa heistä oli lähtöisin alemmista yhteiskuntaluokista.  Moni lienee ollut palvelija tai orja.  He tiesivät maan tavat ja käytännöt, joissa orjan tai palvelijan elämällä ei ollut suurta arvoa. Palvelijan oli vastattava teoistaan isännälleen.  Hän sai kiitosta tai hänet ruoskittiin, erotettiin tehtävistään tai jopa surmattiin.

Tämän päivän lukukappaleet kuvasivat kahta arvostettua henkilöä.  Toinen näistä oli Joosef ja toinen Paavali.  Heidät on annettu esimerkiksi henkilöistä, jotka toimivat Jumalan antamien oikeudenmukaisten ja elämää suojelevien arvojen mukaisesti hoitaessaan omaa virkaansa tai tehtäväänsä.  Joosef, Jaakobin poika, jonka hänen veljensä kateuden sokaisemina myivät Egyptiin orjaksi, oli noussut Egyptissä merkittävään asemaan.  Hän ei käyttänyt valtaansa ja viisauttaan väärin, vaan käytti sitä sen maan, koko kansan, hyödyksi niin, että nälänhädän tullessa varastoissa oli mistä jakaa viljaa tarvitseville.  Myös niille, jotka tulivat kauempaa tuota viljaa ostamaan.  Hän ei ollut laittanut omaa hyvinvointiaan etusijalle, vaan hoiti uskollisesti ja vastuullisesti hänelle uskotun taloudenhoitajan viran.  Joosefin tarinan tulisikin kuulua jokaisen yhteiskunnallisen vaikuttajan oppikirjan lukuihin.  Joosef ei ajanut omaa etuaan, vaan niiden kaikkien etua, joiden yläpuolelle hänet oli asetettu kantamaan vastuuta.

Toinen esimerkkihenkilö on Paavali.  Hän oli saanut merkittävän aseman kristillisen kirkon johdossa apostolien rinnalla.  Hän oli perustanut monia seurakuntia ja piti huolta siitä, että niiden toiminta oli sopusoinnussa kristillisten arvojen kanssa.  Hän opetti seurakuntia siitä, miten seurakunta yhtenä ja miten yksittäinen kristitty voisi parhaiten olla valona maailmassa.  Kristityn tuli käyttäytyä esimerkillisesti.  Hän kertoo usein itsestään ja asettaa itsensä esimerkiksi tässäkin sanoen: ”Olen palvellut Herraa nöyrin mielin, kyyneleet silmissä, kaikissa koettelemuksissa, joita juutalaiset juonillaan ovat minulle aiheuttaneet. En ole vaiennut mistään sellaisesta, mikä on teille hyödyksi, vaan olen julistanut sanaa ja opettanut teitä sekä julkisesti että kodeissanne.”  Paavali ei evankelistan ja seurakuntien ohjaajan tehtävää hoitaessaan ajanut omaa etuaan.  Hän ei odottanut työstään edes palkkaa, vaan hoiti tehtäväänsä omalla kustannuksellaan hoitaen maallista työtään teltantekijänä.  Muilta vastuunkantajilta hän ei palkkaa kieltänyt, vaan päinvastoin kehotti seurakuntia pitämään huolta valitsemistaan seurakunnan paimenista ja palvelijoista.  Paavali järjesti myös monia keräyksiä köyhimpien seurakuntien taloudelliseksi tueksi.  Hän rohkaisi korinttilaisiakin viemään päätökseen aloittamansa varainkeruun Jerusalemin köyhän seurakunnan hyväksi.  Paavali pyrki evankelistana siihen, että seurakunnat järjestäytyivät pian niiden synnyttyä.  Seurakuntiin valittiin johtajat ja vastuunkantajajoukko, joita kutsutaan vanhemmiksi.  Seurakuntiin nimettiin johtaja ja diakonit.   Paavali luettelee paimenkirjeissään monia erilaisia vastuutehtäviä.  Tehtävät olivat erilaisia, mutta jokainen tehtävä oli yhtä arvokas, vaikka kaikki eivät olleet yhtä näkyvissä tai yhtä vastuullisissa tehtävissä.

Meidän kirkossamme on organisaatiomalli, joka monimutkaisuudestaan huolimatta muistuttaa edelleen alkuseurakuntien mallia.  Suurin päätäntävalta on seurakunnan jäsenillä.  Seurakuntalaiset valitsevat työntekijänsä ja vastaavat seurakunnan taloudesta yhdessä erilaisiin tehtäviin tai virkoihin valitsemiensa työntekijöiden kanssa.  Siksipä he voivat myös tarvittaessa erottaa työntekijöitä.  Viranhaltija on palvelija ja kirkkoneuvosto tai -valtuusto edustaa isäntää. 

Jeesuksen tämänpäiväinen opetus on suunnattu ohjeeksi erityisesti seurakunnan työntekijöille.  Tekstissä on aika kovia sanoja.  Kristityn ei todellakaan tule elää elämäänsä välinpitämättömästi vain itseään palvellen ja itseään ajatellen.  Vertauksen väärämielinen taloudenhoitaja oli alkanut piestä palvelijoita ja palvelustyttöjä, syödä ja juoda ja juopotella.  Tekstissä todetaan, että väärin taloudenhoitajan virkansa hoitanut voi tulla kuoliaaksi hakatuksi isännän tullessa kotiin.  Tosin, vaikka toki silloisessa yhteiskunnassa kuoliaaksi hakkaaminenkin olisi voinut olla mahdollista, ovat tutkijat huomanneet, että tuossa tekstikohdassa saattaa olla käännösvirhe, jonka piispa Aimo T. Nikolainen tuo esille selittäessään tätä jaetta evankeliumitekstissä.  Rangaistuksena vastuuttomasti toimineelle palvelijalle annetaan persialainen sotavankien rangaistustapa - miekalla kappaleiksi hakkaaminen.  Jeesuksen äidinkieli oli aramea, joka on lähellä hepreaa.  Arameankielen sana nattach - erottaa koostuu samoista konsonanteista, joista tulee sana nittach - hakata palasiksi hepreankielessä.  Loogisesti ajatellen tässä voisi siis olla kyse virasta erottamisesta.  Virkaansa väärin hoitanut voidaan erottaa.  Seurakunnan vanhemmistolla on siis myös oikeus erottaa se, jonka he ovat itse valinneet vastuullista virkaa hoitamaan. 

Tämä seurakunnan vastuutehtävissä oleville suunnattu opetus, on hyvää opetusta jokaiselle, joka on omassa arkisessa virassaan asetettu esihenkilön rooliin.  Jos olet saanut vastuuta, hoida vastuutehtäväsi niin, että jokainen vastuullesi annettu henkilö saa ajallaan sen, mikä hänelle kuuluu.  Aseta toisen etu omasi edelle.  Tämä ohje on samalla ohje aivan jokaiselle siitä, miten tulee suhtautua apua tarvitsevaan lähimmäiseen. 

Yhtenä vaihtoehtoisena vanhan testamentin tekstinä oli katkelma sananlaskujen kirjasta.  Sananl. 3:27–32

Älä kiellä apuasi, jos toinen on avun tarpeessa
ja sinä pystyt tekemään hänelle hyvää.
Älä sano lähimmäisellesi:
”Mene nyt ja tule toiste, huomenna minä annan!”
- kun sinulla kuitenkin on mitä antaa.
Älä puno juonia naapuriasi vastaan,
joka pitää sinua ystävänään.
Älä ryhdy käräjöimään,
jos toinen ei ole tehnyt sinulle pahaa.
Älä kadehdi väkivallantekijää,
älä mieli niille teille, joita hän kulkee.
Väärämielistä Herra kammoksuu,
mutta oikeamielisen hän ottaa suojaansa.

Me jokainen riippumatta siitä, missä asemassa olemme seurakunnan hallinnossa tai riippumatta siitä, mikä on roolimme yhteiskunnan osana, olemme Jumalan edessä vastuussa lähimmäisistämme.  Emme voi ajatella, että pelastuksen armon ymmärtäneinä ja synneistä vapautettuina kristittyinä, olemme vapaat keskittymään vain itseemme ja tulevaan iankaikkisen elämän toivoon.  Päinvastoin.  Paavali korostaa opetuksessaan sitä, että synnin orjuudesta armosta vapautettuina meidät on tarkoitettu elämään hyvää Jumalan tahdon mukaista elämää.  Usko vapauttaa meidät palvelemaan rakkaudessa toinen toisiamme.  Usko Jumalan rakkauteen on tarkoitettu tätä ja tulevaa elämää varten.  Nyt olemme tässä.  Uskon on kantava voima, joka tuo ilon tähän päivään.  Usko ja luottamus Jumalan armoon luo levollisen tilan, jossa on vapaus rakastaa.  Jumala toimii maailmassa ihmisten kautta.  Me jokainen olemme Jumalan työtovereita.  Jumala käyttää meitä ja vie meidät niihin tehtäviin, joissa hän tarvitsee meidän lahjojamme.  Ilman Jumalaa elämme itsellemme toiset unohtaen, mutta samalla ilo ja onni katoaa.  Jumalan kanssa, häntä kuunnellen, käsi Jumalan kädessä, opimme pitämään huolta toisistamme.  Jumalan lapsina se on kutsumuksemme.   

Olen lähdössä huomenna rippileirille.  Lueskelin omassa rippikoulussani käytettyä nuorten punaista laulukirjaa.  Siellä oli paljon lauluja, joiden huomaan vaikuttaneeni minun ajatteluuni vahvasti ja kasvattaneen minua kristittynä.  Jumalan rakkaus lähettää minut toisten luo.  Ei ole kyse siitä, välittääkö kukaan minusta, vaan siitä, että koska Jumala välittää, en jää odottamaan sitä, että ihmiset tulevat minun luokseni, vaan siitä, että minä avaan sydämeni heille. Jumalan ehdoton rakkaus ja armo ovat lähtökohta.  Sitä seuraa se, että minä lähden liikkeelle. 

”Isä Taivaan tuntee kaikki, sinut, minut, jokaisen.  Yhdentekevä ei Hälle ole ykskään ihminen.  Mutta Jumalaa ei löydä ilman toista ihmistä.  Hänet kohtaat, kun sä tahdot toisen tuskan ymmärtää.”  NSV 1975