Uskon perustus

Saarna 24.10.2010, Uskonpuhdistuksen muistopäivä

Joh. 4: 46-53

Kapernaumissa oli kuninkaan virkamies, jonka poika oli sairaana. Kuultuaan Jeesuksen tulleen Juudeasta Galileaan hän lähti Jeesuksen luo ja pyysi, että tämä tulisi parantamaan pojan, joka oli kuolemaisillaan. Jeesus sanoi hänelle: »Te ette usko, ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä.» Mutta virkamies pyysi: »Herra, tule, ennen kuin poikani kuolee.» Silloin Jeesus sanoi: »Mene kotiisi. Poikasi elää.» Mies uskoi, mitä Jeesus hänelle sanoi, ja lähti. Jo kesken matkan tulivat hänen palvelijansa häntä vastaan ja kertoivat pojan parantuneen. Mies kysyi heiltä, mihin aikaan poika oli alkanut toipua, ja he sanoivat: »Eilen seitsemännellä tunnilla kuume hellitti.» Silloin isä ymmärsi, että se oli tapahtunut juuri silloin, kun Jeesus sanoi hänelle: »Poikasi elää», ja hän ja koko hänen talonsa väki uskoivat Jeesukseen.

Pian kaksi viikkoa olemme seuranneet ihmetyksellä ja hämmentyneinä kirkosta eroamislukujen valtavaa määrää. Asiaa on pohdittu tiedotusvälineissä, asiasta on keskusteltu internetin keskustelupalstoilla ja erilaisilla sosiaalisen median kanavilla. Eroamisbuumi alkaa olla jo laantumaan päin. Syitä kirkosta eroamiselle lienee monia. On ehkä niin, että syntynyt eroamisinnostus ja eroamissivuston mainostus sai sellaiset ihmiset eroamaan kirkosta, jotka olivat jo pidemmän aikaa pohtineet eroamista, ja nyt saivat uutta pontta kirkosta irtautumiseen.

Vapaa-ajattelijoiden tavoite on saada ihmiset kirkosta eroamisen kautta irti myös kristillisestä uskosta. On vaikea lähteä arvailemaan sitä, mikä kirkosta tässä buumissa eronneen suhde kristinuskoon on, mutta jos kyse ei ole samalla johonkin toiseen kirkkokuntaan liittymisestä, usko ei luultavimmin ole kovin tärkeässä asemassa eroajan elämässä. Mutta monikaan ei toisaalta ajattele, että uskolla ja kirkolla olisi jotain tekemistä toistensa kanssa. Eihän uskomisesta Jumalaan tarvitse maksaa. Uskohan on jokaisen oma henkilökohtainen asia.

Niinpä niin. Onhan se toki sitä. Kukaan ei voi toisen puolesta uskoa, kukaan ei voi toiselle uskoa siirtää, vaan se on Jumalan meissä aikaansaamaa. Mutta miten Jumala sitten herättää uskon? Ja mihin Jumala haluaa ihmisen uskovan? Ja kestääkö usko ilman seurakunnan tukea?

Kapernaumissa asuva kuninkaan virkamies joutui oman uskonsa kanssa koville. Usein suomalaisenkin usko tulee esille parhaiten silloin, kun on hätä. Eikä se ole paha, ei. Hyvä, jos on tilanteita, joissa ihminen ymmärtää pienuutensa ja avuttomuutensa hallita elämää ja joutuu turvautumaan Jumalan apuun. Kun kuninkaan virkamies lähestyi Jeesusta pyytäen tätä parantamaan poikansa, Jeesus vastasi: »Te ette usko, ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä.» Tarkoittiko Jeesus vain tätä virkamiestä, vai tarkoittiko hän läsnäolevia ihmisiä, en tiedä, ehkä molempia, mutta ihmettä Jeesus ei lähtenyt tekemään. Hän lähetti virkamiehen kotiinsa ja sanoi pojan olevan terve. Ihmeen näki ja koki vain virkamies perheineen. Ja mies uskoi jo ennen kuin näki. Hänelle riitti Jeesuksen sana. Se vakuutti hänet. Muuta hän ei tarvinnut. Ja lopulta tuo ihme sai aikaan uskon myös hänen koko perhekunnassaan ja palveluskunnassaan, koko hänen talonväessään. Tunnusteot ja ihmeet saivat aikaan uskoa. Uskoa mihin? Uskoa Jeesukseen. Mitäse usko Jeesukseen sitten heille merkitsi ja mistä siinä oli kyse? Se ei aina tule näissä kertomuksissa kovin selvästi esille. Mutta toki oli kyse uskosta siihen, että Jeesus on Jumalan Poika, uskosta siihen, että Jeesus on luvattu Vapahtaja, Messias.

Lutherin löytö Raamatusta oli se, että Jumala haluaa synnyttää meissä uskon Jeesukseen, joka on meidän vanhurskautemme perusta. Vanhurskaus on Jumalalle kelpaamista. Jumalalle kelpaamme siis vain uskon kautta Jeesukseen, emme omien tekojemme kautta. Jeesus on se, joka avaa meille tien Jumalan yhteyteen. Jeesus on uskomme keskus. Jeesus on Jumalan meille antama pelastus. Jos ajattelemme tuota kapernaumilaista kuninkaan virkamiestä ja hänessä syntynyttä uskoa, ei tuo usko ollut vielä kovin dogmaattista uskoa siihen, että Jeesus oli hänen vanhurskautensa lähde. Ei suinkaan. Kyllä tuon miehen usko oli paljon yksinkertaisempaa. Se oli uskoa siihen, että Jeesus vastaa hänen rukouksiinsa. Miehen usko ei tavoitellut kaikkea ymmärrystä Jumalan suurista suunnitelmista maailman pelastamiseksi sen synneistä Jeesuksen ristinkuoleman kautta. Se oli uskoa hätätilanteessa siihen, että Jeesuksella on voima ja valta auttaa. Ja tämä usko oli riittävästi siinä hänen elämäntilanteessaan. Virkamies talonväkineen ei voinut ymmärtääkään vielä suuria uskonvanhurskauden salaisuuksia, mutta yksi oli selvää: heistä kaikista tuli Jeesuksen opetuslapsia. Opetuslapsi on oppija. Opetuslapsi kuuntelee opettajaansa ja oppii aina lisää ja uutta. Oppimisen myötä myös usko voi kasvaa ja vahvistua ja saada lisää ulottuvuuksia.

Moni kirkosta vieraantunut ei välttämättä tiedä kovin paljon kirkon työstä ja sen monimuotoisista palveluista uskon salaisuuksista puhumattakaan, ja siksi on helppo sopivan tilaisuuden tullen erota kirkosta. Enpä tiedä kuinka itse toimisin tässä moniarvoisessa nykymaailmassa, jos minulla ei olisi henkilökohtaista uskoa, tai paremminkin henkilökohtaista suhdetta, kirkon julistamaan Kristukseen. Usko ei ole vain jonkun asian totena pitämistä. Se on sitäkin, mutta se ei ole se olennaisin asia. Vaikka Jeesuksen henkilökohtainen kohtaaminen ei voi meidän aikanamme tapahtua niin konkreettisesti kuin se tapahtui Galileassa kaksituhatta vuotta sitten, on se kuitenkin mahdollista. Jeesuksen kanssa voi olla rukouksen ja uskon kautta läheisessä yhteydessä. Tuo yhteys on sellaista, jota ei voi toiselle oikeastaan selittää, ja tuo yhteys kuulostaa ateistista käsittämättömältä hullutukselta. Niin se oli jo Paavalin aikoinakin. Joutuihan Paavali toteamaan: ”Ihminen ei luonnostaan ota vastaan Jumalan Hengen puhetta, sillä se on hänen mielestään hulluutta. Hän ei pysty tajuamaan sitä, koska sitä on tutkittava Hengen avulla.” 1 Kor. 2: 14

Ja Jeesuskin sanoi: ”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille.” Matt. 11: 25.

Usko Jeesukseen on sellaista, joka antaa elämälle varman pohjan. Se luo elämään toivon ja antaa tulevaisuuden. Se kantaa ja vahvistaa. Ja silti niin monet hyökkäävät nykypäivinä jumalauskoa vastaan. Onko kirkon julistama sanoma Jeesuksesta iankaikkisen elämän toivona ja tämän elämän kantavana armollisena voimana niin piilossa, että siksi kirkkoa vastaan hyökätään nykyään niin armottomasti? Vai olemmeko me kristityt niin armottomia lähimmäisiämme kohtaan, että sanoma armollisesta Jumalasta Jeesuksessa Kristuksessa jää meidän tekojemme ja sanojemme taakse peittoon?

Mutta toisaalta, Jeesus joutui jo niistä, jotka kulkivat hänen seurassaan, toteamaan: ”Teidän joukossanne on kuitenkin muutamia, jotka eivät usko." Teksti jatkuu kertomalla meille, että Jeesus tiesi näet alusta alkaen, ketkä eivät uskoneet ja kuka hänet kavaltaisi ja sen, että monet Jeesuksen opetuslapset vetäytyivät tämän jälkeen joukosta eivätkä enää kulkeneet hänen mukanaan.

Vaikka ei vielä ollut kirkkoa, oli kuitenkin suuri Jeesuksen opetuslasten joukko olemassa, paljon suurempi kuin vain ne kaksitoista lähintä. Ja tästä joukosta monet erosivat. Erosivat ja tuottivat surua Vapahtajalle itselleen. Niinpä Jeesus kysyi vielä lähimmiltä opetuslapsiltaan, niiltä kahdeltatoista: "Aiotteko tekin lähteä?" Simon Pietari vastasi hänelle: "Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat. Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä."

Me täällä kirkossa tänään olemme tämän Jumalan Pyhän läsnäolossa ja nyt nousemme tunnustamaan uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan rohkein mielin Nikean tunnustuksen mukaan.