Aasin kavioiden kopsetta - adventtisaarna 28.11.2010
Tänään on se päivä vuodesta, kun kivikadulta kuuluu tuttua kavioiden kopsetta. ”Jokainen nyt tietää, kuka tulossa on sieltä” lauletaan lastenlaulussa. Jerusalemiin johtavat kadut kuhisevat ihmispaljoudesta. Suuri joukko koostuu lähinnä pyhiinvaeltajista. He ovat matkalla Jerusalemiin pääsiäisjuhlan viettoon – luonnollisesti jalkaisin. Hartaana toiveena on myös päästä käymään mahtavassa Jerusalemin temppelissä, tai ainakin sen läheisyydessä jos nyt ei ihan portista sisälle asti. Kun Jeesus lähestyi ratsastaen aasilla, jonka opetuslapset olivat hänen pyynnöstään hankkineet, väkijoukko huusi hoosiannaa, heilutteli oksia ja levitti vaatteita tielle. Sana kiiri Jeesuksen edellä: uusi kuningas on tulossa. Ilo ja riemu tempaisivat ihmiset mukaansa ja sai heidät jännittyneenä odottamaan hetki hetkeltä lähestyvää ratsastajaa.
Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon tuo riemuitseva väkijoukko tiesi Jeesuksesta. Tiesivätkö he kuka Jeesus oli? Jeesuksen ajan Palestiinaa ja sen kulttuuria ja uskontoa selittävät lähteet tietävät kertoa, että puunoksien ja lehvien heiluttelu oli yleinen tapa, jolla pyhiinvaeltajat tervehtivät toisiaan. Lehvät kohosivat tervehdykseen kun väsynyt vaeltaja lähestyi päämääräänsä ja kohtasi tiellä toisia kaltaisiaan. Myös hoosianna-rukous (auta, pelasta) kuului kiinteänä osana tuon ajan juutalaisten temppelijuhlien liturgiaan ja siis myös tapoihin ja tottumuksiin. Näiltä osin Jeesusta siis otettiin vastaan kuin ketä tahansa pyhiinvaeltajaa. Jälleen kerran hänen jumaluuteensa yhdistyy siis paljon inhimillistä ja tavallista, mikä ei ulkoisesti erota Jumalan Poikaa ihmisestä.
Me kuitenkin tiedämme, että Jeesuksessa on paljon muutakin. Ja kyllä se näkyi ja oli läsnä tuossa Jerusalemiin saapumisenkin hetkessä. Vaatteiden tielle levittely oli tapa, jolla otettiin vastaan uutta kuningasta, ei tavallista pyhiinvaeltajaa. Ja koska Jeesus sai tuon kuninkaallisen kohtelun ja tien varsille iloitsemaan kokoontuneet kansanjoukot, on selvää että jostain tavanomaisesta poikkeavasta Jeesuksen vastaanottamisessa oli kysymys. Sana Jeesuksesta oli kiirinyt hänen edellään. Tiedettiin puhua miehestä, joka puhui tavalla jolla yksikään opettaja ei ollut aiemmin puhunut Jumalasta. Tiedettiin puhua miehestä joka teki hämmästyttäviä ihmetekoja. Ja ennen kaikkea: Odotettiin hartaasti messiasta, uutta kuningasta, joka aloittaisi uuden ajan ja toisi mukanaan toivon ja valonkipinän. Kun kavioiden kopse alkoi kuulua ja vähitellen voimistua, syttyi moneen sydämeen aito into ja odotus: Nytkö se hartaasti odotettu ja rukoiltu todella tapahtuu!? Varmasti mukana oli monta sellaistakin, jotka eivät aivan olleet perillä, mistä yhteisessä ilossa on kysymys. Ja aivan varmasti kukaan ei voinut vielä tuossa vaiheessa täysin tietää, millainen kuningas oli tulossa, kuka Jeesus todella oli ja kuinka paljon Jeesus todella oli ja on.
Entä mikä on meidän laitamme? Voisi ajatella, että kun tänäkin vuonna asetumme adventtina kotikirkon penkkiin tai aloitamme kotona joulun valmistelun ja odotuksen, me siinä samalla otamme oman paikkamme Jerusalemin kadun varresta. Ja meitä on monenlaisia. Yksi katkaisee palmusta oksan ja repii viitan päältään ja tahtoo riemuita ensimmäisten joukossa. Toinen tahtoo katsella vähän sivummalta mutta kuitenkin nähdä edes vilauksen ihmeellisestä Jeesuksesta. Ja siitä omalta paikalta kajahtaa jokaisen ikioma hoosianna. Se on rukousta johon sopii kaikki sävyt ja tunnetilat. Hoosianna voi olla ylitsevuotavaa ylistystä tai se voi olla vain vaivoin huokaistu pyyntö: auta, pelasta.
Kun me tänään luemme tätä klassista ja rakkaaksi käynyttä evankeliumin kertomusta, me tunnemme jo Jeesuksen koko tarinan. Tiedämme kuinka traagiset ajat ja tapahtumat seuraavat riemullista Jerusalemiin ratsastamista. Jeesus ratsasti kohti kärsimystä ja kohtaloaan. Meidän laulamamme hoosianna kumpuaa siis syvältä sydämestä. Emme laula mille tahansa uudelle kuninkaalle, vaan iloitsemme Jumalasta, joka on puolestamme uhrautunut ja niin kovin meitä rakastanut. Meidän hoosiannaamme sisältyy helpotuksen tunnetta siitä että meidät on armahdettu ja joka vuosi saamme elää Jeesuksen mukana meille niin onnellisen kertomuksen läpi uudestaan ja uudestaan. Me laulamme kiitosta siitä että Jeesus todella saapui ja suostui kaikkeen meidän puolestamme. Jeesuksen vaiheet liittyvät omiimme kerta kerran jälkeen, oli vuosi sitten tuonut mukanaan mitä tahansa omaan elämäämme. Jeesuksen tarina ei vanhene, vaan se istuu yksiin kaikenlaisten oman elämämme kohtaloiden ja sattumusten kanssa. Evankeliumi ei vanhene, vaan päivittyy edelleen myös tällä meidän uudella vuosituhannellamme. Kavioiden kapse kuuluu ja Jeesus saapuu yhtä varmasti joka vuosi uudelleen, oli oma elämämme ja mielialamme mitä tahansa.
Meidän hoosianna-laulumme on aina myös kuin oven avaus joulun odotukseen. Voimia vaatineelta syksyltä alkaa katketa selkäranka, kun adventin aika alkaa ja joulun juhla lähestyy. Adventti aloittaa niin kutsutun pikkupaaston, joka valmistaa meitä Vapahtajan syntymäjuhlaan. Valitettavan usein se että valmistuisimme itse jää täysin sen alle että kaikella tarmolla alamme itse valmistella. Hääräämme itsemme ulkopuolella, toki hyvin sydämin ja ajatuksin, mutta vähän sillä uhalla että katse kääntyy sivuun todellisesta valmistelijasta, elämän ja pelastuksen valmistajasta Jeesuksesta Kristuksesta.
Jerusalemin kaduille kokoontuneille ihmisille saattoi olla epäselvää kuka Jeesus oli. Meillä ei myöskään ole evankeliumeiden perusteella täyttä varmuutta siitä, missä vaiheessa Jeesukselle itselleen kirkastui hänen roolinsa ja kutsumuksensa Jumalan suunnitelman toteuttajana. Mutta kun tarkastelemme adventin evankeliumia, voimme nähdä että Jeesus toimi tuossa hetkessä jo hyvin määrätietoisesti. Hän tiesi mitä hän teki. Hän tiesi että läheisessä kylässä on aasinvarsa häntä odottamassa. Hän tiesi että hänen osansa on olla nöyrä kun kuningas, joka nousee vaatimattoman aasin selkään. Hän ei ollut kuningas jota palvotaan ja jolle valmistellaan tie tasaiseksi, vaan hän on itse valmistelija ja tien rakentaja. Hän itse on tie, niin kuin hän sanoi.
Niinpä, kun me otamme oman paikkamme palmunoksa kädessä ja hoosianna huulilla, saamme olla toden totta vain ottamassa vastaan Jumalaa, joka tarjoaa meille valmiiksi tehtyä lahjaansa. Meidän ei tarvitse häärätä ja puuhata itseämme väsyksiin kuuluaksemme Jeesuksen joukkoon. Meidän ei tarvitse olla valmiina raportoimaan, mitä kaikkea olemme Herramme hyväksi tehneet. Jeesus tahtoo että ainoastaan pysähdymme ja tartumme Jeesuksen ristiin niin kuin ainoaan mutta varmaan toivoon tartutaan. Kuuntelemme lähestyviä aasin askeleita sydän odotuksesta pakahtuen. Ja sitten aikanaan kun hän tulee, me olemme yksinkertaisesti paikalla. Läsnä ja odottamassa, kun hiljainen ja viisas kuningas saapuu juuri siihen missä sinä olet, elät ja hengität. Hän tahtoo tulla kaiken sen keskelle, mitä sinä ja elämäsi olette.
Tänään on se päivä vuodesta, kun kivikadulta kuuluu tuttua kavioiden kopsetta. ”Jokainen nyt tietää, kuka tulossa on sieltä” lauletaan lastenlaulussa. Jerusalemiin johtavat kadut kuhisevat ihmispaljoudesta. Suuri joukko koostuu lähinnä pyhiinvaeltajista. He ovat matkalla Jerusalemiin pääsiäisjuhlan viettoon – luonnollisesti jalkaisin. Hartaana toiveena on myös päästä käymään mahtavassa Jerusalemin temppelissä, tai ainakin sen läheisyydessä jos nyt ei ihan portista sisälle asti. Kun Jeesus lähestyi ratsastaen aasilla, jonka opetuslapset olivat hänen pyynnöstään hankkineet, väkijoukko huusi hoosiannaa, heilutteli oksia ja levitti vaatteita tielle. Sana kiiri Jeesuksen edellä: uusi kuningas on tulossa. Ilo ja riemu tempaisivat ihmiset mukaansa ja sai heidät jännittyneenä odottamaan hetki hetkeltä lähestyvää ratsastajaa.
Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon tuo riemuitseva väkijoukko tiesi Jeesuksesta. Tiesivätkö he kuka Jeesus oli? Jeesuksen ajan Palestiinaa ja sen kulttuuria ja uskontoa selittävät lähteet tietävät kertoa, että puunoksien ja lehvien heiluttelu oli yleinen tapa, jolla pyhiinvaeltajat tervehtivät toisiaan. Lehvät kohosivat tervehdykseen kun väsynyt vaeltaja lähestyi päämääräänsä ja kohtasi tiellä toisia kaltaisiaan. Myös hoosianna-rukous (auta, pelasta) kuului kiinteänä osana tuon ajan juutalaisten temppelijuhlien liturgiaan ja siis myös tapoihin ja tottumuksiin. Näiltä osin Jeesusta siis otettiin vastaan kuin ketä tahansa pyhiinvaeltajaa. Jälleen kerran hänen jumaluuteensa yhdistyy siis paljon inhimillistä ja tavallista, mikä ei ulkoisesti erota Jumalan Poikaa ihmisestä.
Me kuitenkin tiedämme, että Jeesuksessa on paljon muutakin. Ja kyllä se näkyi ja oli läsnä tuossa Jerusalemiin saapumisenkin hetkessä. Vaatteiden tielle levittely oli tapa, jolla otettiin vastaan uutta kuningasta, ei tavallista pyhiinvaeltajaa. Ja koska Jeesus sai tuon kuninkaallisen kohtelun ja tien varsille iloitsemaan kokoontuneet kansanjoukot, on selvää että jostain tavanomaisesta poikkeavasta Jeesuksen vastaanottamisessa oli kysymys. Sana Jeesuksesta oli kiirinyt hänen edellään. Tiedettiin puhua miehestä, joka puhui tavalla jolla yksikään opettaja ei ollut aiemmin puhunut Jumalasta. Tiedettiin puhua miehestä joka teki hämmästyttäviä ihmetekoja. Ja ennen kaikkea: Odotettiin hartaasti messiasta, uutta kuningasta, joka aloittaisi uuden ajan ja toisi mukanaan toivon ja valonkipinän. Kun kavioiden kopse alkoi kuulua ja vähitellen voimistua, syttyi moneen sydämeen aito into ja odotus: Nytkö se hartaasti odotettu ja rukoiltu todella tapahtuu!? Varmasti mukana oli monta sellaistakin, jotka eivät aivan olleet perillä, mistä yhteisessä ilossa on kysymys. Ja aivan varmasti kukaan ei voinut vielä tuossa vaiheessa täysin tietää, millainen kuningas oli tulossa, kuka Jeesus todella oli ja kuinka paljon Jeesus todella oli ja on.
Entä mikä on meidän laitamme? Voisi ajatella, että kun tänäkin vuonna asetumme adventtina kotikirkon penkkiin tai aloitamme kotona joulun valmistelun ja odotuksen, me siinä samalla otamme oman paikkamme Jerusalemin kadun varresta. Ja meitä on monenlaisia. Yksi katkaisee palmusta oksan ja repii viitan päältään ja tahtoo riemuita ensimmäisten joukossa. Toinen tahtoo katsella vähän sivummalta mutta kuitenkin nähdä edes vilauksen ihmeellisestä Jeesuksesta. Ja siitä omalta paikalta kajahtaa jokaisen ikioma hoosianna. Se on rukousta johon sopii kaikki sävyt ja tunnetilat. Hoosianna voi olla ylitsevuotavaa ylistystä tai se voi olla vain vaivoin huokaistu pyyntö: auta, pelasta.
Kun me tänään luemme tätä klassista ja rakkaaksi käynyttä evankeliumin kertomusta, me tunnemme jo Jeesuksen koko tarinan. Tiedämme kuinka traagiset ajat ja tapahtumat seuraavat riemullista Jerusalemiin ratsastamista. Jeesus ratsasti kohti kärsimystä ja kohtaloaan. Meidän laulamamme hoosianna kumpuaa siis syvältä sydämestä. Emme laula mille tahansa uudelle kuninkaalle, vaan iloitsemme Jumalasta, joka on puolestamme uhrautunut ja niin kovin meitä rakastanut. Meidän hoosiannaamme sisältyy helpotuksen tunnetta siitä että meidät on armahdettu ja joka vuosi saamme elää Jeesuksen mukana meille niin onnellisen kertomuksen läpi uudestaan ja uudestaan. Me laulamme kiitosta siitä että Jeesus todella saapui ja suostui kaikkeen meidän puolestamme. Jeesuksen vaiheet liittyvät omiimme kerta kerran jälkeen, oli vuosi sitten tuonut mukanaan mitä tahansa omaan elämäämme. Jeesuksen tarina ei vanhene, vaan se istuu yksiin kaikenlaisten oman elämämme kohtaloiden ja sattumusten kanssa. Evankeliumi ei vanhene, vaan päivittyy edelleen myös tällä meidän uudella vuosituhannellamme. Kavioiden kapse kuuluu ja Jeesus saapuu yhtä varmasti joka vuosi uudelleen, oli oma elämämme ja mielialamme mitä tahansa.
Meidän hoosianna-laulumme on aina myös kuin oven avaus joulun odotukseen. Voimia vaatineelta syksyltä alkaa katketa selkäranka, kun adventin aika alkaa ja joulun juhla lähestyy. Adventti aloittaa niin kutsutun pikkupaaston, joka valmistaa meitä Vapahtajan syntymäjuhlaan. Valitettavan usein se että valmistuisimme itse jää täysin sen alle että kaikella tarmolla alamme itse valmistella. Hääräämme itsemme ulkopuolella, toki hyvin sydämin ja ajatuksin, mutta vähän sillä uhalla että katse kääntyy sivuun todellisesta valmistelijasta, elämän ja pelastuksen valmistajasta Jeesuksesta Kristuksesta.
Jerusalemin kaduille kokoontuneille ihmisille saattoi olla epäselvää kuka Jeesus oli. Meillä ei myöskään ole evankeliumeiden perusteella täyttä varmuutta siitä, missä vaiheessa Jeesukselle itselleen kirkastui hänen roolinsa ja kutsumuksensa Jumalan suunnitelman toteuttajana. Mutta kun tarkastelemme adventin evankeliumia, voimme nähdä että Jeesus toimi tuossa hetkessä jo hyvin määrätietoisesti. Hän tiesi mitä hän teki. Hän tiesi että läheisessä kylässä on aasinvarsa häntä odottamassa. Hän tiesi että hänen osansa on olla nöyrä kun kuningas, joka nousee vaatimattoman aasin selkään. Hän ei ollut kuningas jota palvotaan ja jolle valmistellaan tie tasaiseksi, vaan hän on itse valmistelija ja tien rakentaja. Hän itse on tie, niin kuin hän sanoi.
Niinpä, kun me otamme oman paikkamme palmunoksa kädessä ja hoosianna huulilla, saamme olla toden totta vain ottamassa vastaan Jumalaa, joka tarjoaa meille valmiiksi tehtyä lahjaansa. Meidän ei tarvitse häärätä ja puuhata itseämme väsyksiin kuuluaksemme Jeesuksen joukkoon. Meidän ei tarvitse olla valmiina raportoimaan, mitä kaikkea olemme Herramme hyväksi tehneet. Jeesus tahtoo että ainoastaan pysähdymme ja tartumme Jeesuksen ristiin niin kuin ainoaan mutta varmaan toivoon tartutaan. Kuuntelemme lähestyviä aasin askeleita sydän odotuksesta pakahtuen. Ja sitten aikanaan kun hän tulee, me olemme yksinkertaisesti paikalla. Läsnä ja odottamassa, kun hiljainen ja viisas kuningas saapuu juuri siihen missä sinä olet, elät ja hengität. Hän tahtoo tulla kaiken sen keskelle, mitä sinä ja elämäsi olette.
