Saarna toisena pääsiäispäivänä 13.4.2009
Pelastettu palvelemaan
Naiset lähtivät haudalta, yhtaikaa peloissaan ja riemuissaan, ja riensivät viemään sanaa Jeesuksen opetuslapsille. Mutta yhtäkkiä Jeesus tuli heitä vastaan ja tervehti heitä. He menivät hänen luokseen, syleilivät hänen jalkojaan ja kumarsivat häntä. Silloin Jeesus sanoi heille: "Älkää pelätkö! Menkää sanomaan veljilleni, että heidän pitää lähteä Galileaan. Siellä he näkevät minut." Naisten ollessa matkalla muutamat vartiomiehet menivät kaupunkiin ja kertoivat ylipapeille kaiken, mitä oli tapahtunut. Silloin nämä kokoontuivat neuvottelemaan yhdessä vanhimpien kanssa ja päättivät antaa sotilaille suuren summan rahaa. He sanoivat sotilaille: "Sanokaa, että hänen opetuslapsensa tulivat yöllä, kun te nukuitte, ja varastivat hänet. Ja jos tämä tulee maaherran korviin, me kyllä lepytämme hänet ja järjestämme niin, ettei teille koidu ikävyyksiä." Sotilaat ottivat rahat ja tekivät niin kuin heille oli sanottu. Heidän kertomustaan on juutalaisten keskuudessa levitetty tähän päivään asti." (Matt. 28:8-15)
Lankalauantaina vietin henkilökohtaista juhlapäivää. Tasan 25 vuotta sitten 11.4.1984 minut vihittiin pappisvirkaan. Piispa Yrjö Sariola toimitti arvokkaan juhlatilaisuuden Lapuan tuomiokirkossa. En muista hänen puheestaan paljon mitään. Olin niin jännittynyt, etten olisi kyennyt ottamaan vastaan kenenkään puhetta. Jotakin jäi silti mieleeni. Muistan, kuinka Yrjö-piispa laittoi stolan kaulaani ja toisti Jeesuksen sanat: "Minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä" (Matt. 11:30, vanha käännös). Muistan jopa stolan samoin kuin ylleni puetun messukasukan värin. Ne olivat punaisia. Muistan myös piispan siunaavan käden pääni päällä. Se tuntui lujalta kuin peruskallio.
Pappisvihkimysen jälkeen seisoin tuomiokirkon pihamaalla. Isä tuli ensimmäisten joukossa luokseni. Hän ojensi työn karhentaman kouransa ja sanoi hieman hämillään: "Onnea nyt sitten..." Ja pian onnitteluvuorossa oli tuleva esimieheni, Saarijärven kirkkoherra Paavo Räsänen. Hieman nuhjaantuneessa papinpuvussaan hän paiskasi kättä ja katsoi minua silmät täynnä armollista, kujeilevaa hymyä. Ehkäpä muistan juhlapäivästäni kaikkein olennaisimmat asiat, ne joista jäi jälki sydämeen. Ajatella, että siitä on kulunut jo neljännesvuosisata!
Toisen pääsiäispäivän evankeliumi kertoo Magdalan Mariasta ja toisesta Mariasta, jotka olivat pääsiäisaamuna palaamassa Jeesuksen haudalta. Heidän tuntojaan kuvataan mielenkiintoisesti. He olivat yhtaikaa peloissaan ja riemuissaan. Pelko johtui enkelin kohtaamisesta haudan luona. Vaikka naiset olivat saaneet todistaa monia Jeesuksen ihmetöitä, he eivät silti olleet tottuneet jumalalliseen todellisuuteen. Väitän, ettei siihen voi koskaan tottua eikä rutinoitua. En minäkään ole tottunut, vaikka papin virassa olen saanut olla keskimääräistä enemmän tekemisissä taivasasioiden kanssa. Jumalan työ on aina yhtä uutta ja ihmeellistä. On aina yhtä liikuttavaa nähdä, miten hän koskettaa Hengellään ihmissydämiä. Kaikki papillinen rutiini ja pönäkkyys ovat silloin tipotiessään.
Pelko ei ehkä ole oikea sana kuvaamaan tuntojani Jumalan töiden edessä. Oikeampi sana on arkuus, aralla tunnolla oleminen. Aralla tunnolla olemiseen kuuluu sen hyväksyminen, että Jumala on suurempi kuin sydämeni. Hänen ei pidä taipua minun ajatuksiini, vaan minun pitää taipua hänen ajatuksiinsa. Ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä tahdot, Jumalani ja Vapahtajani!
Aralla tunnolla oleminen ja aito riemu kulkevat käsi kädessä. On ihanan vapauttavaa luottaa siihen, ettei kaikki ole minun varassani. On riemullista tuntea, että Jumala johdattaa elämääni. Hän lähettää enkelinsä kulkemaan edelläni aivan niin kuin evankeliumin naiset kokivat pääsiäisaamuna. Ennen kuin he pääsivät perille Jeesuksen haudalle, enkeli oli jo vierittänyt kiven haudan suulta ja tainnuttanut hautaa vartioivat sotilaat. Yhä edelleen Herra voi auttaa ylivoimaisilta näyttävissä tilanteissa. Riemullisella ja samalla kertaa aralla mielellä saan laulaa virren sanoja: "Tie valmis on, voin löytää sen keskellä kysymyksien" (virsi 511:1).
Haudalta poistuivat pelokkaat ja riemuitsevat naiset kohtasivat yhtäkkiä ylösnousseen Jeesuksen. Evankeliumin mukaan "Jeesus tuli heitä vastaan ja tervehti heitä." Tervehdyssanoja ei kerrota. Naiset olivat luultavasti niin suuren jännityksen vallassa, etteivät Jeesuksen ensi sanat jääneet heidän mieleensä. Naiset menivät Vapahtajan luokse, syleilivät hänen jalkojaan ja kumarsivat häntä. Järkevät ajatukset antoivat tilaa haltioitumiselle, pyhän palvomiselle. Jeesus salli sen hetken heille. Hän näki, että he todella tarvitsivat viipymistä hänen jalkojensa juuressa.
Pystymme palauttamaan mieleen vastaavia kokemuksia oman hengellisen tiemme varrelta. Itse kuulun siihen onnellisten ihmisten joukkoon, joka on saanut kohdata ylösnousseen Vapahtajan jo nuoruudessa. Tämä kokemus liittyy kotikirkkooni, Töysän kirkkoon. Rippikoulun jälkeen aloin käydä vapaaehtoisesti jumalanpalveluksissa. Valitsin kirkon lehteriltä mahdollisimman syrjäisen paikan, jossa sain olla piilossa muiden katseelta, veisata kaikessa rauhassa nuotin vierestä ja laittaa kädet ristiin omaan tahtiin. Jumalan sana puhutteli ja kosketti. Olen ikuisesti kiitollinen kotiseurakuntani uskollisille työntekijöille siitä, että he auttoivat ammentamaan sanan ehtymättömästä lähteestä. Olisinpa papin viran hoitamisessa edes vähän heidän kaltaisensa.
Ehtoollispöydässä katselin kirkon alttaritaulun kuvaa. Siinä Jeesus kulkee suomalaisessa metsässä. Hän on kohdannut polulla arkisessa asussa olevan naisen. Jeesuksen kohtaaminen on saanut aikaan sen, että nainen on polvistunut maahan ja painanut päänsä alas. Vapahtajan edessä hän näkee elämänsä sellaisena kuin se on. Kaikki kyynelten lähteet aukeavat. Jeesus on täynnä armoa ja anteeksiantamusta. Hän on laskenut kätensä naisen päälle ja siunaa häntä.
En osaa selittää tätä mitenkään järkevästi, mutta juuri siinä ehtoollispöydässä, tuttujen seurakuntalaisten kanssa olimme alttaritaulun naisen paikalla. Risaisen elämämme kanssa,
haavoille lyötyinä, eksyneinä ja erehtyvinä painoimme päämme alas Vapahtajan edessä. Yhtäkkiä hän ei enää ollutkaan alttaritaulussa. Hän oli aivan lähellä ja kosketti kuormaamme. Se oli hyvin todellinen kohtaaminen. Ensikohtaaminen Ylösnousseen kanssa ei voi koskaan toistua samanlaisena. Kunpa en silti koskaan kadottaisia ensirakkauttani (Ilm. 2:4).
"Älkää pelätkö! Menkää sanomaan veljilleni, että heidän pitää lähteä Galileaan. Siellä he näkevät minut." Näin Jeesus puhutteli haudalta palaavia naisia. Olen usein miettinyt, miksi Jeesus halusi toimia tällä tavalla. Miksi hän lähetti naiset viemään viestiä opetuslapsille, vaikka hän melko pian tuli itse heidän luokseen ja kertoi heille aivan samat asiat? Jeesus ei oikeastaan olisi tarvinnut vietinviejiä.
Olisikohan eräs selitys se, ettei Jeesus halunnut antaa naisille vain ikimuistoista hengellistä kokemusta, joka oli pelkästään heitä itseään varten. Hän halusi kääntää heidän katseensa pois omasta kokemuksesta toisiin ihmisiin. "Menkää sanomaan velijilleni..." Tämä oli enteellistä. Kristillisen kirkon luja perustus syntyi ylösnousseen Jeesuksen kohtaamisten äärellä. Lukittujen ovien taakse piiloutuneet opetuslapset kuuluttivat pian kaikille ilouutista Jeesuksesta. Rohkeasti, oman henkesäkin alttiiksi antaen he lähtivät liikkeelle. Syynä oli se, että Jeesus antoi heille siihen painokkaan kehotuksen. "Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni" (Matt. 28:19). Kirkko ei ollut jokin maailmasta eristäytynyt salaseura.
Opetuslasten joukko oli pelastettu palvelemaan. Heidän tiensä kulki alttarilta arkeen ja taas arjesta alttarille.
Tällaisessa sykkeessä kirkon tulee elää tänäkin päivänä, jos se haluaa olla uskollinen Herralle ja antaa aidon todistuksen hänestä. Kauniilla tavalla kirkon sydämen syke on muotoiltu uuden Jyväskylän seurakunnan strategian otsikossa "Rohkeasti hengellinen ja reilusti välittävä".
Näillä askelmerkeillä voimme voittaa uusia ihmisiä Kristukselle. Se on varmaa silloin, kun rohkea hengellisyys ja reilu välittäminen ovat Kristuksen vaikutusta elämässämme. Hänestä irrallaan ne vain kumisevat tyhjyyttään, kuten kaikki muutkin hyvät aikomuksemme.
Päivän evankeliumin lopussa kuvataan niitä voimia, jotka pyrkivät vastustamaan Jumalan työtä tässä maailmassa. Muutamat Jeesuksen hautaa vartioineet sotilaat lähtivät ylipappien luokse ja kertoivat heille kaiken, mitä oli tapahtunut. Suurella rahasummalla sotilaat saatiin valehtelemaan pääsiäisaamun tapahtumista. Kaikki oli opetuslasten juonittelua, suurta salaliittoa. He olivat muka käyneet varastamassa Jeesuksen ruumiin ja väittivät hänen ylösnousseen.
Jumalan työtä yritetään yhä kyseenalaistaa. Kristittyjen parissa on hiukan hymähdelty joitakin aikoja sitten Lontoossa toteutetulle ateistien mainoskampanjalle. Linja-autojen kylkiin oli laitettu julisteita, joiden mukaan Jumalaa ei todennäköisesti ole olemassa ja elämästä tulisi siitä syystä
nauttia. Useimmiten Jumalan työn kyseenalaistaminen tai suoranainen turhentaminen tapahtuu jollakin muulla tavalla kuin suurella rahalla ostetuilla mainoskampanjoilla. Paljon vakavampana pitäisin sitä, että kuljemme inhimillistä läsnäoloa ja auttavaa kättä tarvitsevan lähimmäisemme ohi. Silloin on melkeinpä ihan se ja sama, mihin me uskomme ja miten fiksuilla sanankäänteillä osaamme uskomme selittää. Meidän oma elämämme on tehokkain mainos joko uskon puolesta tai sitä vastaan. "Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko", muistutti apostoli Paavali galatalaisia (Gal. 5:6).
Jumalan valtakunnan voittokulkua ei mikään mahti maailmassa voi pysäyttää. Vaikka kristillinen usko nyt näyttäisikin maailman viisaiden ja oppineiden silmissä aikansa eläneeltä ja loppuun kalutulta, ja vaikka me kristityt onnistuisimme tekemään uskonasioista luotaantyöntäviä, se ei muuta sitä tosiasiaa, että Jumalan valtakunta murtautuu esiin kaikesta huolimatta. Se voi näyttää vain surkean pieneltä sinapinsiemeneltä, joka ei ole yhtään mitään, mutta lopulta siitä kasvaa suuri puu, jonka oksille taivaan linnut tulevat ja pesivät (Matt. 13:31-32).
Tätä kasvua Kristuksen omat ikävöivät nähdä. Olemme saaneet siitä esimakua, kun Ylösnoussut on koskettanut sydämiämme ja liittänyt meidät yhteen toisten kristittyjen kanssa. Kristuksen seurassa lama on jo väistynyt ja todellinen nousukausi on alkanut. Suunta on vastustamattomasti ylöspäin. Rajana on vain taivas.
Naiset lähtivät haudalta, yhtaikaa peloissaan ja riemuissaan, ja riensivät viemään sanaa Jeesuksen opetuslapsille. Mutta yhtäkkiä Jeesus tuli heitä vastaan ja tervehti heitä. He menivät hänen luokseen, syleilivät hänen jalkojaan ja kumarsivat häntä. Silloin Jeesus sanoi heille: "Älkää pelätkö! Menkää sanomaan veljilleni, että heidän pitää lähteä Galileaan. Siellä he näkevät minut." Naisten ollessa matkalla muutamat vartiomiehet menivät kaupunkiin ja kertoivat ylipapeille kaiken, mitä oli tapahtunut. Silloin nämä kokoontuivat neuvottelemaan yhdessä vanhimpien kanssa ja päättivät antaa sotilaille suuren summan rahaa. He sanoivat sotilaille: "Sanokaa, että hänen opetuslapsensa tulivat yöllä, kun te nukuitte, ja varastivat hänet. Ja jos tämä tulee maaherran korviin, me kyllä lepytämme hänet ja järjestämme niin, ettei teille koidu ikävyyksiä." Sotilaat ottivat rahat ja tekivät niin kuin heille oli sanottu. Heidän kertomustaan on juutalaisten keskuudessa levitetty tähän päivään asti." (Matt. 28:8-15)
Lankalauantaina vietin henkilökohtaista juhlapäivää. Tasan 25 vuotta sitten 11.4.1984 minut vihittiin pappisvirkaan. Piispa Yrjö Sariola toimitti arvokkaan juhlatilaisuuden Lapuan tuomiokirkossa. En muista hänen puheestaan paljon mitään. Olin niin jännittynyt, etten olisi kyennyt ottamaan vastaan kenenkään puhetta. Jotakin jäi silti mieleeni. Muistan, kuinka Yrjö-piispa laittoi stolan kaulaani ja toisti Jeesuksen sanat: "Minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä" (Matt. 11:30, vanha käännös). Muistan jopa stolan samoin kuin ylleni puetun messukasukan värin. Ne olivat punaisia. Muistan myös piispan siunaavan käden pääni päällä. Se tuntui lujalta kuin peruskallio.
Pappisvihkimysen jälkeen seisoin tuomiokirkon pihamaalla. Isä tuli ensimmäisten joukossa luokseni. Hän ojensi työn karhentaman kouransa ja sanoi hieman hämillään: "Onnea nyt sitten..." Ja pian onnitteluvuorossa oli tuleva esimieheni, Saarijärven kirkkoherra Paavo Räsänen. Hieman nuhjaantuneessa papinpuvussaan hän paiskasi kättä ja katsoi minua silmät täynnä armollista, kujeilevaa hymyä. Ehkäpä muistan juhlapäivästäni kaikkein olennaisimmat asiat, ne joista jäi jälki sydämeen. Ajatella, että siitä on kulunut jo neljännesvuosisata!
Toisen pääsiäispäivän evankeliumi kertoo Magdalan Mariasta ja toisesta Mariasta, jotka olivat pääsiäisaamuna palaamassa Jeesuksen haudalta. Heidän tuntojaan kuvataan mielenkiintoisesti. He olivat yhtaikaa peloissaan ja riemuissaan. Pelko johtui enkelin kohtaamisesta haudan luona. Vaikka naiset olivat saaneet todistaa monia Jeesuksen ihmetöitä, he eivät silti olleet tottuneet jumalalliseen todellisuuteen. Väitän, ettei siihen voi koskaan tottua eikä rutinoitua. En minäkään ole tottunut, vaikka papin virassa olen saanut olla keskimääräistä enemmän tekemisissä taivasasioiden kanssa. Jumalan työ on aina yhtä uutta ja ihmeellistä. On aina yhtä liikuttavaa nähdä, miten hän koskettaa Hengellään ihmissydämiä. Kaikki papillinen rutiini ja pönäkkyys ovat silloin tipotiessään.
Pelko ei ehkä ole oikea sana kuvaamaan tuntojani Jumalan töiden edessä. Oikeampi sana on arkuus, aralla tunnolla oleminen. Aralla tunnolla olemiseen kuuluu sen hyväksyminen, että Jumala on suurempi kuin sydämeni. Hänen ei pidä taipua minun ajatuksiini, vaan minun pitää taipua hänen ajatuksiinsa. Ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä tahdot, Jumalani ja Vapahtajani!
Aralla tunnolla oleminen ja aito riemu kulkevat käsi kädessä. On ihanan vapauttavaa luottaa siihen, ettei kaikki ole minun varassani. On riemullista tuntea, että Jumala johdattaa elämääni. Hän lähettää enkelinsä kulkemaan edelläni aivan niin kuin evankeliumin naiset kokivat pääsiäisaamuna. Ennen kuin he pääsivät perille Jeesuksen haudalle, enkeli oli jo vierittänyt kiven haudan suulta ja tainnuttanut hautaa vartioivat sotilaat. Yhä edelleen Herra voi auttaa ylivoimaisilta näyttävissä tilanteissa. Riemullisella ja samalla kertaa aralla mielellä saan laulaa virren sanoja: "Tie valmis on, voin löytää sen keskellä kysymyksien" (virsi 511:1).
Haudalta poistuivat pelokkaat ja riemuitsevat naiset kohtasivat yhtäkkiä ylösnousseen Jeesuksen. Evankeliumin mukaan "Jeesus tuli heitä vastaan ja tervehti heitä." Tervehdyssanoja ei kerrota. Naiset olivat luultavasti niin suuren jännityksen vallassa, etteivät Jeesuksen ensi sanat jääneet heidän mieleensä. Naiset menivät Vapahtajan luokse, syleilivät hänen jalkojaan ja kumarsivat häntä. Järkevät ajatukset antoivat tilaa haltioitumiselle, pyhän palvomiselle. Jeesus salli sen hetken heille. Hän näki, että he todella tarvitsivat viipymistä hänen jalkojensa juuressa.
Pystymme palauttamaan mieleen vastaavia kokemuksia oman hengellisen tiemme varrelta. Itse kuulun siihen onnellisten ihmisten joukkoon, joka on saanut kohdata ylösnousseen Vapahtajan jo nuoruudessa. Tämä kokemus liittyy kotikirkkooni, Töysän kirkkoon. Rippikoulun jälkeen aloin käydä vapaaehtoisesti jumalanpalveluksissa. Valitsin kirkon lehteriltä mahdollisimman syrjäisen paikan, jossa sain olla piilossa muiden katseelta, veisata kaikessa rauhassa nuotin vierestä ja laittaa kädet ristiin omaan tahtiin. Jumalan sana puhutteli ja kosketti. Olen ikuisesti kiitollinen kotiseurakuntani uskollisille työntekijöille siitä, että he auttoivat ammentamaan sanan ehtymättömästä lähteestä. Olisinpa papin viran hoitamisessa edes vähän heidän kaltaisensa.
Ehtoollispöydässä katselin kirkon alttaritaulun kuvaa. Siinä Jeesus kulkee suomalaisessa metsässä. Hän on kohdannut polulla arkisessa asussa olevan naisen. Jeesuksen kohtaaminen on saanut aikaan sen, että nainen on polvistunut maahan ja painanut päänsä alas. Vapahtajan edessä hän näkee elämänsä sellaisena kuin se on. Kaikki kyynelten lähteet aukeavat. Jeesus on täynnä armoa ja anteeksiantamusta. Hän on laskenut kätensä naisen päälle ja siunaa häntä.
En osaa selittää tätä mitenkään järkevästi, mutta juuri siinä ehtoollispöydässä, tuttujen seurakuntalaisten kanssa olimme alttaritaulun naisen paikalla. Risaisen elämämme kanssa,
haavoille lyötyinä, eksyneinä ja erehtyvinä painoimme päämme alas Vapahtajan edessä. Yhtäkkiä hän ei enää ollutkaan alttaritaulussa. Hän oli aivan lähellä ja kosketti kuormaamme. Se oli hyvin todellinen kohtaaminen. Ensikohtaaminen Ylösnousseen kanssa ei voi koskaan toistua samanlaisena. Kunpa en silti koskaan kadottaisia ensirakkauttani (Ilm. 2:4).
"Älkää pelätkö! Menkää sanomaan veljilleni, että heidän pitää lähteä Galileaan. Siellä he näkevät minut." Näin Jeesus puhutteli haudalta palaavia naisia. Olen usein miettinyt, miksi Jeesus halusi toimia tällä tavalla. Miksi hän lähetti naiset viemään viestiä opetuslapsille, vaikka hän melko pian tuli itse heidän luokseen ja kertoi heille aivan samat asiat? Jeesus ei oikeastaan olisi tarvinnut vietinviejiä.
Olisikohan eräs selitys se, ettei Jeesus halunnut antaa naisille vain ikimuistoista hengellistä kokemusta, joka oli pelkästään heitä itseään varten. Hän halusi kääntää heidän katseensa pois omasta kokemuksesta toisiin ihmisiin. "Menkää sanomaan velijilleni..." Tämä oli enteellistä. Kristillisen kirkon luja perustus syntyi ylösnousseen Jeesuksen kohtaamisten äärellä. Lukittujen ovien taakse piiloutuneet opetuslapset kuuluttivat pian kaikille ilouutista Jeesuksesta. Rohkeasti, oman henkesäkin alttiiksi antaen he lähtivät liikkeelle. Syynä oli se, että Jeesus antoi heille siihen painokkaan kehotuksen. "Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni" (Matt. 28:19). Kirkko ei ollut jokin maailmasta eristäytynyt salaseura.
Opetuslasten joukko oli pelastettu palvelemaan. Heidän tiensä kulki alttarilta arkeen ja taas arjesta alttarille.
Tällaisessa sykkeessä kirkon tulee elää tänäkin päivänä, jos se haluaa olla uskollinen Herralle ja antaa aidon todistuksen hänestä. Kauniilla tavalla kirkon sydämen syke on muotoiltu uuden Jyväskylän seurakunnan strategian otsikossa "Rohkeasti hengellinen ja reilusti välittävä".
Näillä askelmerkeillä voimme voittaa uusia ihmisiä Kristukselle. Se on varmaa silloin, kun rohkea hengellisyys ja reilu välittäminen ovat Kristuksen vaikutusta elämässämme. Hänestä irrallaan ne vain kumisevat tyhjyyttään, kuten kaikki muutkin hyvät aikomuksemme.
Päivän evankeliumin lopussa kuvataan niitä voimia, jotka pyrkivät vastustamaan Jumalan työtä tässä maailmassa. Muutamat Jeesuksen hautaa vartioineet sotilaat lähtivät ylipappien luokse ja kertoivat heille kaiken, mitä oli tapahtunut. Suurella rahasummalla sotilaat saatiin valehtelemaan pääsiäisaamun tapahtumista. Kaikki oli opetuslasten juonittelua, suurta salaliittoa. He olivat muka käyneet varastamassa Jeesuksen ruumiin ja väittivät hänen ylösnousseen.
Jumalan työtä yritetään yhä kyseenalaistaa. Kristittyjen parissa on hiukan hymähdelty joitakin aikoja sitten Lontoossa toteutetulle ateistien mainoskampanjalle. Linja-autojen kylkiin oli laitettu julisteita, joiden mukaan Jumalaa ei todennäköisesti ole olemassa ja elämästä tulisi siitä syystä
nauttia. Useimmiten Jumalan työn kyseenalaistaminen tai suoranainen turhentaminen tapahtuu jollakin muulla tavalla kuin suurella rahalla ostetuilla mainoskampanjoilla. Paljon vakavampana pitäisin sitä, että kuljemme inhimillistä läsnäoloa ja auttavaa kättä tarvitsevan lähimmäisemme ohi. Silloin on melkeinpä ihan se ja sama, mihin me uskomme ja miten fiksuilla sanankäänteillä osaamme uskomme selittää. Meidän oma elämämme on tehokkain mainos joko uskon puolesta tai sitä vastaan. "Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko", muistutti apostoli Paavali galatalaisia (Gal. 5:6).
Jumalan valtakunnan voittokulkua ei mikään mahti maailmassa voi pysäyttää. Vaikka kristillinen usko nyt näyttäisikin maailman viisaiden ja oppineiden silmissä aikansa eläneeltä ja loppuun kalutulta, ja vaikka me kristityt onnistuisimme tekemään uskonasioista luotaantyöntäviä, se ei muuta sitä tosiasiaa, että Jumalan valtakunta murtautuu esiin kaikesta huolimatta. Se voi näyttää vain surkean pieneltä sinapinsiemeneltä, joka ei ole yhtään mitään, mutta lopulta siitä kasvaa suuri puu, jonka oksille taivaan linnut tulevat ja pesivät (Matt. 13:31-32).
Tätä kasvua Kristuksen omat ikävöivät nähdä. Olemme saaneet siitä esimakua, kun Ylösnoussut on koskettanut sydämiämme ja liittänyt meidät yhteen toisten kristittyjen kanssa. Kristuksen seurassa lama on jo väistynyt ja todellinen nousukausi on alkanut. Suunta on vastustamattomasti ylöspäin. Rajana on vain taivas.
