Seppo Hautalahti: Palmusunnuntain saarna 5.4.2009
Provosointia
Jeesus meni temppeliin ja ajoi kaikki myyjät ja ostajat sieltä ulos. Hän kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysenmyyjien jakkarat ja sanoi heille: "On kirjoitettu: `Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.´Mutta te teette siitä rosvojen luolan." Jeesuksen luo temppeliin tuli sokeita ja rampoja, ja hän paransi heidät. Mutta kun ylipapit ja lainopettajat näkivät, mitä kaikkea hämmästyttävää hän teki, ja kuulivat lasten huutavan temppelissä: "Hoosianna, Daavidin Poika!", he suuttuivat ja sanoivat hänelle: "Kuuletteko, mitä nuo huutavat?" "Kuulen", vastasi Jeesus. "Ettekö ole lukeneet tätä sanaa: `Lasten ja imeväisten suusta sinä olet hankkinut kiitoksesi´?" Hän jätti heidät siihen, meni kaupungin ulkopuolelle Betaniaan ja oli siellä yötä (Matt. 21:12-17).
Presidentti Mauno Koivisto tuli tunnetuksi arvoituksellisen viisaista lausahduksistaan. Erään kerran, kun poliittinen keskustelu kävi melko kuumana, hän totesi: "Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan." Lausahdus on jäänyt elämään omaa elämäänsä ja on muodostunut eräänlaiseksi nykyajan sanalaskuksi.
Provosoiminen tarkoittaa yllyttämistä. Se on pyrkimystä ärsyttää toinen osapuoli siihen pisteeseen, että tämä ylittää tunteissaan ja käytöksessään sopivuuden rajan. Moni selkkaus on aloitettu toisen provosoimisella. Toisaalta vastustajan harrastamaan provointiin on vedottu, kun on haluttu selittää asiat omalta kannalta edullisessa valossa. Oikeastaan syy ei siis olekaan meissä, vaan ilkeissä vastustajissa, jotka aloittivat riitelyn. Meidän reaktiomme oli oikeutettu vastaus heidän röyhkeyteensä. En lähde tässä yhteydessä mainitsemaan mitään esimerkkejä. Tunnette historiaa sen verran hyvin, ettei se ole tarpeen.
Presidentti Koiviston mainitsema provosoitumisesta pidättäytyminen tarkoittaa jotakin samaa kuin pään pitämistä kylmänä tai hermojen hallitsemista paineiden keskellä. On hyvä eritellä toisen osapuolen käyttäytymisen syitä. Etäisyyden ottaminen auttaa näkemään metsän puilta. Ei ole todellakaan rakentavaa vastata jokaiseen ärsyttävään asiaan samalla mitalla takaisin. Voimme omalta osaltamme viheltää aina pelin poikki. Ei ole pakko provosoitua, kun provosoidaan.
Palmusunnuntaina muistamme Jeesuksen saapumista Jerusalemiin. Yhdessä muiden pyhiinvaeltajien kanssa hän tuli pyhään kaupunkiin viettämään juutalaiseen uskontoon kuuluvaa pääsiäisjuhlaa. Aasin selässä ratsastaen Jeesus täytti profeetan sanan: "Katso, kuninkaasi tulee. Vanhurskas ja voittoisa hän on, hän on nöyrä, hän ratsastaa aasilla, aasi on hänen kuninkaallinen ratsunsa" (Sak. 9:9). Ehkä ihmiset muistivat tämän profetian. Joka tapauksessa he aavistivat, että jotakin suurta oli tapahtumassa. Innoissaan he alkoivat katkoa puista oksia ja levittää niitä ja vaatekappaleita Jeesuksen kulkureitille. Palmunoksia heiluttaen he huusivat hänelle kuninkaallista tervehdystä: "Hoosianna, Daavidin Poika! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!"
Jotakin suurta oli tosiaan tapahtumassa, mutta aivan eri tavalla kuin kukaan osasi ennakoida. Jeesus saapui Jerusalemiin viimeistä kertaa. Vain muutaman päivän kuluttua häntä odotti tuskien tie ja karhea ristinpuu Golgatalla. Hoosianna-huudot vaihtuivat pilkkaan ja häväistykseen. Vaikka emme voikaan sitä koskaan täysin ymmärtää, niin juuri näin piti käydä. Kaikkivaltias Jumala oli suunnitellut valmiiksi Poikansa jokaisen askeleen maan päällä. Hän antoi Jeesuksen ottaa Herran kärsivän palvelijan, Jumalan Karitsan osan.
Kirkkomme Katekimuksen mukaan: "Jeesus suostui meidän sijastamme Jumalan vihan alaiseksi ja otti syyttömänä kantaakseen rangaistuksen, jonka me olemme synneillämme ansainneet. Näin Kristus sovitti koko ihmiskunnan synnit. Hän vuodatti verensä uhriksi jokaisen puolesta ja lunasti meidät vapaiksi" (Katekismus 17). Tästä kaikesta hiljainen viikko ja pääsiäisaika taas väkevästi muistuttavat. Meitä kutsutaan Jeesuksen luokse, uskomaan ja luottamaan häneen koko sydämestämme.
Ennen tuskien tien alkua Jeesus halusi käydä Jerusalemin temppelissä. Tästä käynnistä kerrotaan päivän evankeliumissa. Jeesus viittasi profeetan sanaan, jonka mukaan Jumalan huone on oleva rukouksen huone. Hänen sanoistaan voimme päätellä erään tärkeän syyn temppelissä käyntiin. On mielestäni päivänselvää, että Jeesus kaipasi rukousta, viipymistä taivaallisen Isän kasvojen edessä.
Myöhemmin vangitsemisen lähestyessä Jeesus rukoili Getsemanessa. Hän oli ahdistunut ja pyysi, että kärsimyksen malja menisi hänen ohitseen. "Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä", hän lisäsi (Matt. 26:39). Epäilemättä samanlaiset ajatukset piinasivat Jeesusta jo Jerusalemin temppelissä. Hän oli herkällä mielellä.
Temppeli, jonka olisi pitänyt olla rukouksen huone ja jossa olisi pitänyt kysyä Jumalan tahtoa, tuntui kuitenkin kaikkea muuta kuin pyhältä paikalta. Temppelin piha oli kuin suuri markkinatori, täynnä hälinää ja kaupankäyntiä. Jeesus teki nyt jotakin tavatonta. Hän ajoi kaikki myyjät ja ostajat ulos, kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysenmyyjien jakkarat. Jeesus oli tuskin etukäteen harkinnut mitään tällaista. Ei hän suunnitellut tahallista provosointia juutalaisuuden pyhimmässä paikassa. Ajattelen, että hänen tekonsa oli pikemminkin spontaani tunteiden ilmaisu. Tässäkin suhteessa Jeesus oli meidän kaltaisemme ihminen. Temppelissä malttinsa menettänyt Herra ymmärtää meidän ihmisyyttämme ja heikkouksiamme syvemmin kuin rohkenemme edes ajatella.
Tunteiden näyttämisen suhteen varovaisuus on joskus paikallaan, mutta joskus olemme ehkä liiankin varovaisia. Pidämme päällä aivan kuin sellaista varmuuslukkoa tai -ketjua, ja raotamme vain vähän ovea toisillemme. Meistä suomalaisista sanotaan, että olemme kansa, joka vaikenee kahdella kielellä. Näin ei tarvitsisi olla. Jeesuksella oli taipumus ravistella ihmisiä hereille. Yhä edelleen hän kyseenalaistaa vallitsevia tapoja ja käytäntöjä. Hän haluaa vapauttaa meidät vääränlaisesta arkuuden ja vaikenemisen kulttuurista, niin että kohtaamme toisemme aidosti. Jeesuksen seuraajina meillä on lupa tuntea ja meillä on totisesti lupa näyttää tunteemme!
Jerusalemin temppelissä tunteet pääsivät valloilleen myös toisella tavalla. Jeesuksen luokse tuli sokeita ja rampoja ihmispoloisia. Jumalallisella vallalla ja voimalla hän paransi heidät. Terveyden lahjan mukana he saivat uuden mahdollisuuden. Voimme vain kuvitella, mikä riemu siitä syntyi. Temppelin täytti melkoinen karkelointi. Se varmasti häiritsi temppelissä olevien hurskaiden ylipappien ja lainopettajien uskonnonharjoitusta. Merkillistä, ettei heitä häirinnyt lainkaan rahanvaihtajien ja kaupustelijoiden aiheuttama hälinä!
Myös lasten huudot ärsyttivät temppelin tekopyhiä isäntiä. Temppelissä ei ollut tapana pitää varsinaisia perhemessuja. Pyhän Jumalan palvomisen kuului olla jäyhän arvokasta ja pidättyvää. Lasten ja parantuneiden ylistyshuudot tulkittiin tahalliseksi provosoinniksi, vaikka ne olivat kaikkein aidoimpia asioita koko temppelissä. Jeesusta ne eivät häirinneet. Hän näki asiat oikeassa mittakaavassa.
Näin on asian laita tänäkin päivänä täällä Palokan kirkossa. Meillä on hieno ja syvällinen messujärjestys. Kirkko ja sen jumalanpalveluselämä ovat meille monille tavattoman rakkaita. Juuri tämän takia ymmärrämme, ettei messukaavan orjallisen tarkka seuraaminen ole pääasia. Pääasia on se, että tulemme aidosti pyhän Jumalan kasvojen eteen. Tärkeää on rehellinen seurustelu Kristuksen kanssa, turvautuminen hänen ristinsä tuomaan pelastukseen. Ei siis haittaa pätkän vertaa, vaikka joskus unohtaisit nousta seisomaan muun seurakunnan mukana. Kunhan et vain unohda Kristusta!
Hyvä messukaava luo puitteet Kristuksen kanssa seurustelulle. Kaava antaa sanat ja sävelet palvomiselle, rukoukselle, kiitokselle ja ylistykselle. Kukaan ei estä meitä kokemasta kaavaa hyvin syvällisesti. Voimme esimerkiksi liittyä messun päätösvirteen eli ylistysvirteen niin täysin palkein, että jalat irtoavat maasta. Eikä ainakaan minua haittaa, jos joku sanoo vaikkapa ehtoollisleivän ja -viinin saatuaan, että kiitos, Jeesus. Turhaan me arastelemme tällaisia asioita. Meillä on lupa osoittaa tunteemme hänelle, joka on meille tunteet antanut.
Ylipappien ja lainopettajien arvostellessa temppelissä raikuvaa lasten ylistyshuutoa, Jeesus viittasi kirjoituksiin. "Ettekö ole koskaan lukeneet tätä sanaa: `Lasten ja imeväisten suusta sinä olet hankkinut kiitoksesi´?" Tietysti he olivat sen lukeneet ja aivan varmasti heillä oli paljon muutakin hengellistä tietoa. He olivat Jumalan silmissä ehkä liiankin viisaita. Sama liiallisen viisauden vaara uhkaa myös meitä. On hyvä pitää mielessä apostoli Paavalin sanat korinttilaisille: "Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin" (1. Kor. 1:27-28).
Lapset ja imeväiset ovat aivan erityisellä tavalla Jumalan silmäteriä. Jeesus kehotti meitä tulemaan lasten kaltaisiksi (Matt. 18:3). "Joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse", hän muistutti opetuslapsiaan (Mark. 10:15). Lapsen kaltaisuus on sitä, että luotamme kaikessa taivaalliseen Isäämme. Lapsen kaltaisina emme viisastele emmekä järkeile liikaa, kun kuulemme Jeesuksen kutsun: "Tule ja seuraa minua!" (Matt. 19:21).
Jeesus meni temppeliin ja ajoi kaikki myyjät ja ostajat sieltä ulos. Hän kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysenmyyjien jakkarat ja sanoi heille: "On kirjoitettu: `Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.´Mutta te teette siitä rosvojen luolan." Jeesuksen luo temppeliin tuli sokeita ja rampoja, ja hän paransi heidät. Mutta kun ylipapit ja lainopettajat näkivät, mitä kaikkea hämmästyttävää hän teki, ja kuulivat lasten huutavan temppelissä: "Hoosianna, Daavidin Poika!", he suuttuivat ja sanoivat hänelle: "Kuuletteko, mitä nuo huutavat?" "Kuulen", vastasi Jeesus. "Ettekö ole lukeneet tätä sanaa: `Lasten ja imeväisten suusta sinä olet hankkinut kiitoksesi´?" Hän jätti heidät siihen, meni kaupungin ulkopuolelle Betaniaan ja oli siellä yötä (Matt. 21:12-17).
Presidentti Mauno Koivisto tuli tunnetuksi arvoituksellisen viisaista lausahduksistaan. Erään kerran, kun poliittinen keskustelu kävi melko kuumana, hän totesi: "Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan." Lausahdus on jäänyt elämään omaa elämäänsä ja on muodostunut eräänlaiseksi nykyajan sanalaskuksi.
Provosoiminen tarkoittaa yllyttämistä. Se on pyrkimystä ärsyttää toinen osapuoli siihen pisteeseen, että tämä ylittää tunteissaan ja käytöksessään sopivuuden rajan. Moni selkkaus on aloitettu toisen provosoimisella. Toisaalta vastustajan harrastamaan provointiin on vedottu, kun on haluttu selittää asiat omalta kannalta edullisessa valossa. Oikeastaan syy ei siis olekaan meissä, vaan ilkeissä vastustajissa, jotka aloittivat riitelyn. Meidän reaktiomme oli oikeutettu vastaus heidän röyhkeyteensä. En lähde tässä yhteydessä mainitsemaan mitään esimerkkejä. Tunnette historiaa sen verran hyvin, ettei se ole tarpeen.
Presidentti Koiviston mainitsema provosoitumisesta pidättäytyminen tarkoittaa jotakin samaa kuin pään pitämistä kylmänä tai hermojen hallitsemista paineiden keskellä. On hyvä eritellä toisen osapuolen käyttäytymisen syitä. Etäisyyden ottaminen auttaa näkemään metsän puilta. Ei ole todellakaan rakentavaa vastata jokaiseen ärsyttävään asiaan samalla mitalla takaisin. Voimme omalta osaltamme viheltää aina pelin poikki. Ei ole pakko provosoitua, kun provosoidaan.
Palmusunnuntaina muistamme Jeesuksen saapumista Jerusalemiin. Yhdessä muiden pyhiinvaeltajien kanssa hän tuli pyhään kaupunkiin viettämään juutalaiseen uskontoon kuuluvaa pääsiäisjuhlaa. Aasin selässä ratsastaen Jeesus täytti profeetan sanan: "Katso, kuninkaasi tulee. Vanhurskas ja voittoisa hän on, hän on nöyrä, hän ratsastaa aasilla, aasi on hänen kuninkaallinen ratsunsa" (Sak. 9:9). Ehkä ihmiset muistivat tämän profetian. Joka tapauksessa he aavistivat, että jotakin suurta oli tapahtumassa. Innoissaan he alkoivat katkoa puista oksia ja levittää niitä ja vaatekappaleita Jeesuksen kulkureitille. Palmunoksia heiluttaen he huusivat hänelle kuninkaallista tervehdystä: "Hoosianna, Daavidin Poika! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!"
Jotakin suurta oli tosiaan tapahtumassa, mutta aivan eri tavalla kuin kukaan osasi ennakoida. Jeesus saapui Jerusalemiin viimeistä kertaa. Vain muutaman päivän kuluttua häntä odotti tuskien tie ja karhea ristinpuu Golgatalla. Hoosianna-huudot vaihtuivat pilkkaan ja häväistykseen. Vaikka emme voikaan sitä koskaan täysin ymmärtää, niin juuri näin piti käydä. Kaikkivaltias Jumala oli suunnitellut valmiiksi Poikansa jokaisen askeleen maan päällä. Hän antoi Jeesuksen ottaa Herran kärsivän palvelijan, Jumalan Karitsan osan.
Kirkkomme Katekimuksen mukaan: "Jeesus suostui meidän sijastamme Jumalan vihan alaiseksi ja otti syyttömänä kantaakseen rangaistuksen, jonka me olemme synneillämme ansainneet. Näin Kristus sovitti koko ihmiskunnan synnit. Hän vuodatti verensä uhriksi jokaisen puolesta ja lunasti meidät vapaiksi" (Katekismus 17). Tästä kaikesta hiljainen viikko ja pääsiäisaika taas väkevästi muistuttavat. Meitä kutsutaan Jeesuksen luokse, uskomaan ja luottamaan häneen koko sydämestämme.
Ennen tuskien tien alkua Jeesus halusi käydä Jerusalemin temppelissä. Tästä käynnistä kerrotaan päivän evankeliumissa. Jeesus viittasi profeetan sanaan, jonka mukaan Jumalan huone on oleva rukouksen huone. Hänen sanoistaan voimme päätellä erään tärkeän syyn temppelissä käyntiin. On mielestäni päivänselvää, että Jeesus kaipasi rukousta, viipymistä taivaallisen Isän kasvojen edessä.
Myöhemmin vangitsemisen lähestyessä Jeesus rukoili Getsemanessa. Hän oli ahdistunut ja pyysi, että kärsimyksen malja menisi hänen ohitseen. "Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä", hän lisäsi (Matt. 26:39). Epäilemättä samanlaiset ajatukset piinasivat Jeesusta jo Jerusalemin temppelissä. Hän oli herkällä mielellä.
Temppeli, jonka olisi pitänyt olla rukouksen huone ja jossa olisi pitänyt kysyä Jumalan tahtoa, tuntui kuitenkin kaikkea muuta kuin pyhältä paikalta. Temppelin piha oli kuin suuri markkinatori, täynnä hälinää ja kaupankäyntiä. Jeesus teki nyt jotakin tavatonta. Hän ajoi kaikki myyjät ja ostajat ulos, kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysenmyyjien jakkarat. Jeesus oli tuskin etukäteen harkinnut mitään tällaista. Ei hän suunnitellut tahallista provosointia juutalaisuuden pyhimmässä paikassa. Ajattelen, että hänen tekonsa oli pikemminkin spontaani tunteiden ilmaisu. Tässäkin suhteessa Jeesus oli meidän kaltaisemme ihminen. Temppelissä malttinsa menettänyt Herra ymmärtää meidän ihmisyyttämme ja heikkouksiamme syvemmin kuin rohkenemme edes ajatella.
Tunteiden näyttämisen suhteen varovaisuus on joskus paikallaan, mutta joskus olemme ehkä liiankin varovaisia. Pidämme päällä aivan kuin sellaista varmuuslukkoa tai -ketjua, ja raotamme vain vähän ovea toisillemme. Meistä suomalaisista sanotaan, että olemme kansa, joka vaikenee kahdella kielellä. Näin ei tarvitsisi olla. Jeesuksella oli taipumus ravistella ihmisiä hereille. Yhä edelleen hän kyseenalaistaa vallitsevia tapoja ja käytäntöjä. Hän haluaa vapauttaa meidät vääränlaisesta arkuuden ja vaikenemisen kulttuurista, niin että kohtaamme toisemme aidosti. Jeesuksen seuraajina meillä on lupa tuntea ja meillä on totisesti lupa näyttää tunteemme!
Jerusalemin temppelissä tunteet pääsivät valloilleen myös toisella tavalla. Jeesuksen luokse tuli sokeita ja rampoja ihmispoloisia. Jumalallisella vallalla ja voimalla hän paransi heidät. Terveyden lahjan mukana he saivat uuden mahdollisuuden. Voimme vain kuvitella, mikä riemu siitä syntyi. Temppelin täytti melkoinen karkelointi. Se varmasti häiritsi temppelissä olevien hurskaiden ylipappien ja lainopettajien uskonnonharjoitusta. Merkillistä, ettei heitä häirinnyt lainkaan rahanvaihtajien ja kaupustelijoiden aiheuttama hälinä!
Myös lasten huudot ärsyttivät temppelin tekopyhiä isäntiä. Temppelissä ei ollut tapana pitää varsinaisia perhemessuja. Pyhän Jumalan palvomisen kuului olla jäyhän arvokasta ja pidättyvää. Lasten ja parantuneiden ylistyshuudot tulkittiin tahalliseksi provosoinniksi, vaikka ne olivat kaikkein aidoimpia asioita koko temppelissä. Jeesusta ne eivät häirinneet. Hän näki asiat oikeassa mittakaavassa.
Näin on asian laita tänäkin päivänä täällä Palokan kirkossa. Meillä on hieno ja syvällinen messujärjestys. Kirkko ja sen jumalanpalveluselämä ovat meille monille tavattoman rakkaita. Juuri tämän takia ymmärrämme, ettei messukaavan orjallisen tarkka seuraaminen ole pääasia. Pääasia on se, että tulemme aidosti pyhän Jumalan kasvojen eteen. Tärkeää on rehellinen seurustelu Kristuksen kanssa, turvautuminen hänen ristinsä tuomaan pelastukseen. Ei siis haittaa pätkän vertaa, vaikka joskus unohtaisit nousta seisomaan muun seurakunnan mukana. Kunhan et vain unohda Kristusta!
Hyvä messukaava luo puitteet Kristuksen kanssa seurustelulle. Kaava antaa sanat ja sävelet palvomiselle, rukoukselle, kiitokselle ja ylistykselle. Kukaan ei estä meitä kokemasta kaavaa hyvin syvällisesti. Voimme esimerkiksi liittyä messun päätösvirteen eli ylistysvirteen niin täysin palkein, että jalat irtoavat maasta. Eikä ainakaan minua haittaa, jos joku sanoo vaikkapa ehtoollisleivän ja -viinin saatuaan, että kiitos, Jeesus. Turhaan me arastelemme tällaisia asioita. Meillä on lupa osoittaa tunteemme hänelle, joka on meille tunteet antanut.
Ylipappien ja lainopettajien arvostellessa temppelissä raikuvaa lasten ylistyshuutoa, Jeesus viittasi kirjoituksiin. "Ettekö ole koskaan lukeneet tätä sanaa: `Lasten ja imeväisten suusta sinä olet hankkinut kiitoksesi´?" Tietysti he olivat sen lukeneet ja aivan varmasti heillä oli paljon muutakin hengellistä tietoa. He olivat Jumalan silmissä ehkä liiankin viisaita. Sama liiallisen viisauden vaara uhkaa myös meitä. On hyvä pitää mielessä apostoli Paavalin sanat korinttilaisille: "Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin" (1. Kor. 1:27-28).
Lapset ja imeväiset ovat aivan erityisellä tavalla Jumalan silmäteriä. Jeesus kehotti meitä tulemaan lasten kaltaisiksi (Matt. 18:3). "Joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse", hän muistutti opetuslapsiaan (Mark. 10:15). Lapsen kaltaisuus on sitä, että luotamme kaikessa taivaalliseen Isäämme. Lapsen kaltaisina emme viisastele emmekä järkeile liikaa, kun kuulemme Jeesuksen kutsun: "Tule ja seuraa minua!" (Matt. 19:21).
