Ansaitsematon armo
3. sunnuntai ennen paastonaikaa
1. Kor. 9: 24-27
"Tiedättehän, että vaikka juoksukilpailussa kaikki juoksevat, vain yksi saa palkinnon. Juoskaa siis niin, että voitatte sen! Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman. Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan. Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun."
Tänään meille avataan päivän raamatuntekstien kautta ovi taloon, jonka soisi olevan jokaisen kristityn koti. Sen talon nimi on armo eikä ovella vaadita pääsymaksua. Matkantekoamme taloon on viitoitettu monilla tienviitoilla ja kutsuilla ja talo on sisustettu meille käsittämättömällä suvereenilla rakkaudella. Sellaista interiööriä emme osaisi itse luoda, kun jäisimme laskeskelemaan, millaiset puitteet itse kukin meistä ansaitsee ja miten talo jaotellaan eriarvoisiin osastoihin, jotta kukin saa ansionsa mukaan eikä yhtään enempää tai vähempää. Armon talossa on vain yksi suuri huone, joka kuuluu kaikille Jumalan kutsumille. Jeesuksen vertauksessa viinitarhan työmiesten keskuudessa aiheutti hämminkiä se että kaikki saivat samansuuruisen palkan, vaikka olivat tehneet eri määrän työtä. Mutta Jumalan palkkapussi on jokaiselle yhtä suuri ja me kaikki seisomme hänen edessään samalla viivalla. Yksin armosta, yksin uskosta, Jeesuksen tähden. Jokaisella takanaan oma syntitaakka, joka ei ole kenellekään ansioksi, mutta jonka Jeesus on armollisesti nostanut harteiltamme.
On kuitenkin silmiinpistävää, että Paavalin kirjoitukset Jumalan armosta eivät johdata meitä suoralta kädeltä autuaalliseen armon taloon. Päivän lukukappaleessa Paavali kirjoittaa korinttilaisille tiukan tuntuisesta juoksukilpailusta, joka on kaikkea muuta kuin lepoa armollisen Jumalan edessä. Paavali kirjoittaa: ”Tiedättehän, että vaikka juoksukilpailussa kaikki juoksevat, vain yksi saa palkinnon. Juoskaa siis niin, että voitatte sen! Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman.” Tämä ei kuulosta armon talon elämältä, vaan nostaa ennemminkin pintaan mielikuvia kovasta ammattiurheilun maailmasta, jossa tuloksia joudutaan tavoittelemaan välillä keinolla millä hyvänsä.
Millaisen matkan päässä Jumala siis meistä todella on? Teemmekö leppoisen sunnuntaikävelyn armon taloon vai onko matka sinne tosiasiassa pitkä ja tuskainen maraton?
Vaikka näkymä kauniista armon keitaasta houkuttelee, tekee kuitenkin jotenkin mieli lähteä tarkastelemaan asiaa Paavalin seurassa. Ehkä siksi että Paavalin puhe kilpajuoksusta kuvaa kuitenkin paremmin elämän todellisuutta ja tätä maailmaa, jossa me Jumalaa etsimme ja kaipaamme. Ihminen on toiselle ihmiselle usein aika armoton matkakumppani ja se muokkaa koko maailmaa paikaksi, jossa jokainen on oman onnensa seppä ja kaikki hyvä täytyy työllä ja vaivalla ansaita. Eikä palkkio ole varma nöyrästä puurtamisesta huolimattakaan. Niin aineellinen kuin aineetonkin hyvä jaetaan usein varsin epäoikeudenmukaisesti. Kaiken epävarmuuden ja epäoikeudenmukaisuuden keskellä elävä on siis usein varsin hämmennyksissä myös Jumalan edessä: Missä se paljon puhuttu armo on, jos jokainen päivä on silkkaa taistelua eikä minkäänlainen onni tunnu tulevan osaksi vielä tässä ajassa? Ja jos usko on se mikä avaa armon ja pelastaa, mitä mahdollisuuksia meillä on, kun todellinen usko ja luottamus Jumalaan käyvät koko ajan vaikeammaksi – henkilökohtaisista syistä tai ympäröivän yhteiskunnan vaikutteiden keskellä. Kovin vähän näyttäisi meidän ajassa löytyvän tienviittoja jonkin niin järjenvastaisen ja hengellisen asian luokse kuin Jumala.
Ajattelen että Paavali on meille tuskastuttavan ihmisyyden suossa tarpoville tienviitta. Paavalin oma tie Jumalan luokse ja koko elämä oli kaikkea muuta kuin helppo ja ruusuinen, mikä tekee hänestä meille hyvin inhimillisen armon lähettilään. Lähtökohtaisesti armollinen Jumala - ja Jeesus - oli Paavalille äärimmäisen vieras asia. Hän, silloin nimeltään Saul, oli tietämyksemme mukaan hyvin konkreettisestikin mukana ensimmäisten kristittyjen vainoamisessa ja sanoma Jeesuksesta Kristuksesta oli hänelle tuolloin vielä piikki lihassa ja suoranaista hulluutta, kuten hän myöhemmin kuvasi sellaisen ihmisen kokemusta Jumalasta, jolle evankeliumi ei aukene sydämen ja tunteiden tasolla.
Jumalalla oli Saulin osaksi ajateltuna kuitenkin erikoinen osa, koska hän sai kohdata suoraan itse ylösnousseen Kristuksen ilmestyksen muodossa ja se muutti Paavalin elämän. Evankeliumi kolahti sydämeen ja sieluun saakka niin Paavalista tuli Kristuksen ystävä, joka ei voinut jäädä paikoilleen, vaan joka omisti elämänsä sen tiedon julistamiselle, että Jumala on armollinen ja meille on varattuna pelastus armosta ilman omia tekoja Kristuksen tähden. Kääntymisen jälkeenkin Paavalin tie oli kuitenkin monien vaivojen tie. Pitkät vaivalloiset matkat, ristiriidat ja henkiset taistelut ensimmäisissä seurakunnissa olivat Paavalin arkitodellisuutta. Hän kärsi myös kroonisesta sairaudesta, jonka yksityiskohdista emme tiedä, mutta joka vaikutti Paavalin ulkoiseen olemukseen, liikuntakykyyn ja yleiseen olotilaan.
Tämä kaikki teki Paavalista monien vaivojen muokkaaman miehen, jota puhutteli sanoma ristinmiehestä, joka nimenomaan tuskan ja kilvoittelun kautta on avannut tien taivaaseen. Tätä taustaa vasten voimme vähän paremmin ymmärtää, miksi armo ei ole Paavalille pumpulia, vaan voitto jota edeltää kova kilvoitus, kilpailu itsensä ja maailman kanssa. Pelastus on meille armollisesti valmiiksi varattu ja kasteessa meidät liitetään tuohon rakkauteen. Mutta vielä tässä ajassa meille ei aukea ovi täydellisen armon taloon, vaan joudumme taistelemaan syntiä ja kaikkea sen mukanaan tuomaa pimeyttä ja elämän vaivoja vastaan. Joudumme taistelemaan, jotta emme armon perillisinä sorru ylimielisyyteen, mikä lopulta kylvää ympärille pahaa. Joudumme taistelemaan kyynisyyttä ja pessimismiä vastaan, jotka sieppaavat meidät helposti otteeseensa, kun taivaallinen täydellisyys ei tule todelliseksi vielä tämän ajan elämässä. Olemme ristinkantajia, joskin siunattuja sellaisia. Taistelumme ei ole toivotonta, koska voitto ja palkinto on meille varattu. Saamme juosta hyvän kilpailun, jossa saamme joka askeleella turvautua Kristukseen, Voittajaan. Paavali kirjoitti: ”Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan. Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi - - ”
Jokainen tietää ja tuntee itse oman kilvoittelunsa kohti armon taloa. Tai ehkä emme ole itsetuntemuksessamme päässeet vielä siihen asti, että käsittäisimme monien pienten tai suurten vastoinkäymisten olevan osa omaa siunattua kilpajuoksuamme. Sille jolle usko Jumalaan on vierasta, on vaikea hyväksyä tietty määrä kärsimystä osaksi Jumalan meille varaamaa elämää, joka on vain elettävä läpi kaikkine iloineen ja suruineen. Mutta sitä jolle on annettu lahja ja taipumus turvautua Jumalaan omankokoisella uskolla voi tuntea pimeydessä ja kylmyydessäkin Jumalan lämmittävän läsnäolon. Me olemme matkalla armon taloon. Ja kun oikein tarkkaan katsomme, voimme nähdä matkamme varrella monta tienviittaa määränpäätä kohti. Tienviitta voi olla jokin hyvä ja suuri siunaus, jonka on saanut, mutta myös kutsu kilvoitteluun ja kestävyyteen voi johtaa meitä eteenpäin määränpäätä kohti.
Monen huoli tuolla matkalla on oman uskon riittämättömyys. Rakkaassa luterilaisen kristillisyyden lausahduksessa Yksin armosta, yksin uskosta, Kristuksen tähden juuri usko lienee monelle se epävarmuuden kohta, mikä himmentää Kristuksen ja armon lupauksen iloa. Tuohon kilvoitteluun muutama lause vanhasta hartauskirjasta Jumala puhuu. Nimettömän kirjoittajan kautta Jumala puhuu meille näin:
”Rukoilet itsellesi uskoa, ja niin sinun tuleekin tehdä. Mutta minun varastohuoneestani riittää myös niille, jotka kääntyvät puoleeni, vaikka heillä on horjuvat polvet ja arka sydän. Älä pelkää. Minä olen sinun Jumalasi, suuri palkintosi. Sinun osanasi on nostaa katseesi ja sanoa: Kaikki on hyvin.
Olen oppaasi. Älä pyri näkemään tietä kauas eteesi. Ota vain askel kerrallaan. Hyvin harvoin näytän opetuslapsilleni pitkät taipaleet etukäteen, varsinkin kun on kysymys henkilökohtaisista asioista, sillä askel kerrallaan on parasta uskon harjoitusta. Olet kartoittamattomilla vesillä. Mutta kaikkien merien Herra on kanssasi, kaikkien myrskyjen vaimentaja on luonasi. Laula riemusta. - - Hän, kaikkeuden Jumala, ahtautui pienen lapsen olemukseen. Kasvaessaan poikaikään ja miehuuteen Hän alistui samaan inhimilliseen rajoittuneisuuteen, jossa sinä olet. Mutta Herra on kanssasi. Vasta silloin, kun opetuslapset luopuivat koko yön kestäneestä tuloksettomasta yrittämisestä, tuli Herra. Silloin verkot repeilivät rajattoman runsaan saaliin painosta.”
1. Kor. 9: 24-27
"Tiedättehän, että vaikka juoksukilpailussa kaikki juoksevat, vain yksi saa palkinnon. Juoskaa siis niin, että voitatte sen! Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman. Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan. Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun."
Tänään meille avataan päivän raamatuntekstien kautta ovi taloon, jonka soisi olevan jokaisen kristityn koti. Sen talon nimi on armo eikä ovella vaadita pääsymaksua. Matkantekoamme taloon on viitoitettu monilla tienviitoilla ja kutsuilla ja talo on sisustettu meille käsittämättömällä suvereenilla rakkaudella. Sellaista interiööriä emme osaisi itse luoda, kun jäisimme laskeskelemaan, millaiset puitteet itse kukin meistä ansaitsee ja miten talo jaotellaan eriarvoisiin osastoihin, jotta kukin saa ansionsa mukaan eikä yhtään enempää tai vähempää. Armon talossa on vain yksi suuri huone, joka kuuluu kaikille Jumalan kutsumille. Jeesuksen vertauksessa viinitarhan työmiesten keskuudessa aiheutti hämminkiä se että kaikki saivat samansuuruisen palkan, vaikka olivat tehneet eri määrän työtä. Mutta Jumalan palkkapussi on jokaiselle yhtä suuri ja me kaikki seisomme hänen edessään samalla viivalla. Yksin armosta, yksin uskosta, Jeesuksen tähden. Jokaisella takanaan oma syntitaakka, joka ei ole kenellekään ansioksi, mutta jonka Jeesus on armollisesti nostanut harteiltamme.
On kuitenkin silmiinpistävää, että Paavalin kirjoitukset Jumalan armosta eivät johdata meitä suoralta kädeltä autuaalliseen armon taloon. Päivän lukukappaleessa Paavali kirjoittaa korinttilaisille tiukan tuntuisesta juoksukilpailusta, joka on kaikkea muuta kuin lepoa armollisen Jumalan edessä. Paavali kirjoittaa: ”Tiedättehän, että vaikka juoksukilpailussa kaikki juoksevat, vain yksi saa palkinnon. Juoskaa siis niin, että voitatte sen! Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman.” Tämä ei kuulosta armon talon elämältä, vaan nostaa ennemminkin pintaan mielikuvia kovasta ammattiurheilun maailmasta, jossa tuloksia joudutaan tavoittelemaan välillä keinolla millä hyvänsä.
Millaisen matkan päässä Jumala siis meistä todella on? Teemmekö leppoisen sunnuntaikävelyn armon taloon vai onko matka sinne tosiasiassa pitkä ja tuskainen maraton?
Vaikka näkymä kauniista armon keitaasta houkuttelee, tekee kuitenkin jotenkin mieli lähteä tarkastelemaan asiaa Paavalin seurassa. Ehkä siksi että Paavalin puhe kilpajuoksusta kuvaa kuitenkin paremmin elämän todellisuutta ja tätä maailmaa, jossa me Jumalaa etsimme ja kaipaamme. Ihminen on toiselle ihmiselle usein aika armoton matkakumppani ja se muokkaa koko maailmaa paikaksi, jossa jokainen on oman onnensa seppä ja kaikki hyvä täytyy työllä ja vaivalla ansaita. Eikä palkkio ole varma nöyrästä puurtamisesta huolimattakaan. Niin aineellinen kuin aineetonkin hyvä jaetaan usein varsin epäoikeudenmukaisesti. Kaiken epävarmuuden ja epäoikeudenmukaisuuden keskellä elävä on siis usein varsin hämmennyksissä myös Jumalan edessä: Missä se paljon puhuttu armo on, jos jokainen päivä on silkkaa taistelua eikä minkäänlainen onni tunnu tulevan osaksi vielä tässä ajassa? Ja jos usko on se mikä avaa armon ja pelastaa, mitä mahdollisuuksia meillä on, kun todellinen usko ja luottamus Jumalaan käyvät koko ajan vaikeammaksi – henkilökohtaisista syistä tai ympäröivän yhteiskunnan vaikutteiden keskellä. Kovin vähän näyttäisi meidän ajassa löytyvän tienviittoja jonkin niin järjenvastaisen ja hengellisen asian luokse kuin Jumala.
Ajattelen että Paavali on meille tuskastuttavan ihmisyyden suossa tarpoville tienviitta. Paavalin oma tie Jumalan luokse ja koko elämä oli kaikkea muuta kuin helppo ja ruusuinen, mikä tekee hänestä meille hyvin inhimillisen armon lähettilään. Lähtökohtaisesti armollinen Jumala - ja Jeesus - oli Paavalille äärimmäisen vieras asia. Hän, silloin nimeltään Saul, oli tietämyksemme mukaan hyvin konkreettisestikin mukana ensimmäisten kristittyjen vainoamisessa ja sanoma Jeesuksesta Kristuksesta oli hänelle tuolloin vielä piikki lihassa ja suoranaista hulluutta, kuten hän myöhemmin kuvasi sellaisen ihmisen kokemusta Jumalasta, jolle evankeliumi ei aukene sydämen ja tunteiden tasolla.
Jumalalla oli Saulin osaksi ajateltuna kuitenkin erikoinen osa, koska hän sai kohdata suoraan itse ylösnousseen Kristuksen ilmestyksen muodossa ja se muutti Paavalin elämän. Evankeliumi kolahti sydämeen ja sieluun saakka niin Paavalista tuli Kristuksen ystävä, joka ei voinut jäädä paikoilleen, vaan joka omisti elämänsä sen tiedon julistamiselle, että Jumala on armollinen ja meille on varattuna pelastus armosta ilman omia tekoja Kristuksen tähden. Kääntymisen jälkeenkin Paavalin tie oli kuitenkin monien vaivojen tie. Pitkät vaivalloiset matkat, ristiriidat ja henkiset taistelut ensimmäisissä seurakunnissa olivat Paavalin arkitodellisuutta. Hän kärsi myös kroonisesta sairaudesta, jonka yksityiskohdista emme tiedä, mutta joka vaikutti Paavalin ulkoiseen olemukseen, liikuntakykyyn ja yleiseen olotilaan.
Tämä kaikki teki Paavalista monien vaivojen muokkaaman miehen, jota puhutteli sanoma ristinmiehestä, joka nimenomaan tuskan ja kilvoittelun kautta on avannut tien taivaaseen. Tätä taustaa vasten voimme vähän paremmin ymmärtää, miksi armo ei ole Paavalille pumpulia, vaan voitto jota edeltää kova kilvoitus, kilpailu itsensä ja maailman kanssa. Pelastus on meille armollisesti valmiiksi varattu ja kasteessa meidät liitetään tuohon rakkauteen. Mutta vielä tässä ajassa meille ei aukea ovi täydellisen armon taloon, vaan joudumme taistelemaan syntiä ja kaikkea sen mukanaan tuomaa pimeyttä ja elämän vaivoja vastaan. Joudumme taistelemaan, jotta emme armon perillisinä sorru ylimielisyyteen, mikä lopulta kylvää ympärille pahaa. Joudumme taistelemaan kyynisyyttä ja pessimismiä vastaan, jotka sieppaavat meidät helposti otteeseensa, kun taivaallinen täydellisyys ei tule todelliseksi vielä tämän ajan elämässä. Olemme ristinkantajia, joskin siunattuja sellaisia. Taistelumme ei ole toivotonta, koska voitto ja palkinto on meille varattu. Saamme juosta hyvän kilpailun, jossa saamme joka askeleella turvautua Kristukseen, Voittajaan. Paavali kirjoitti: ”Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan. Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi - - ”
Jokainen tietää ja tuntee itse oman kilvoittelunsa kohti armon taloa. Tai ehkä emme ole itsetuntemuksessamme päässeet vielä siihen asti, että käsittäisimme monien pienten tai suurten vastoinkäymisten olevan osa omaa siunattua kilpajuoksuamme. Sille jolle usko Jumalaan on vierasta, on vaikea hyväksyä tietty määrä kärsimystä osaksi Jumalan meille varaamaa elämää, joka on vain elettävä läpi kaikkine iloineen ja suruineen. Mutta sitä jolle on annettu lahja ja taipumus turvautua Jumalaan omankokoisella uskolla voi tuntea pimeydessä ja kylmyydessäkin Jumalan lämmittävän läsnäolon. Me olemme matkalla armon taloon. Ja kun oikein tarkkaan katsomme, voimme nähdä matkamme varrella monta tienviittaa määränpäätä kohti. Tienviitta voi olla jokin hyvä ja suuri siunaus, jonka on saanut, mutta myös kutsu kilvoitteluun ja kestävyyteen voi johtaa meitä eteenpäin määränpäätä kohti.
Monen huoli tuolla matkalla on oman uskon riittämättömyys. Rakkaassa luterilaisen kristillisyyden lausahduksessa Yksin armosta, yksin uskosta, Kristuksen tähden juuri usko lienee monelle se epävarmuuden kohta, mikä himmentää Kristuksen ja armon lupauksen iloa. Tuohon kilvoitteluun muutama lause vanhasta hartauskirjasta Jumala puhuu. Nimettömän kirjoittajan kautta Jumala puhuu meille näin:
”Rukoilet itsellesi uskoa, ja niin sinun tuleekin tehdä. Mutta minun varastohuoneestani riittää myös niille, jotka kääntyvät puoleeni, vaikka heillä on horjuvat polvet ja arka sydän. Älä pelkää. Minä olen sinun Jumalasi, suuri palkintosi. Sinun osanasi on nostaa katseesi ja sanoa: Kaikki on hyvin.
Olen oppaasi. Älä pyri näkemään tietä kauas eteesi. Ota vain askel kerrallaan. Hyvin harvoin näytän opetuslapsilleni pitkät taipaleet etukäteen, varsinkin kun on kysymys henkilökohtaisista asioista, sillä askel kerrallaan on parasta uskon harjoitusta. Olet kartoittamattomilla vesillä. Mutta kaikkien merien Herra on kanssasi, kaikkien myrskyjen vaimentaja on luonasi. Laula riemusta. - - Hän, kaikkeuden Jumala, ahtautui pienen lapsen olemukseen. Kasvaessaan poikaikään ja miehuuteen Hän alistui samaan inhimilliseen rajoittuneisuuteen, jossa sinä olet. Mutta Herra on kanssasi. Vasta silloin, kun opetuslapset luopuivat koko yön kestäneestä tuloksettomasta yrittämisestä, tuli Herra. Silloin verkot repeilivät rajattoman runsaan saaliin painosta.”
