Kynttilänpäivän saarna 7.2.2010
Sitoutuneiden seurassa
Mikkelin hiippakunnan piispa Seppo Häkkinen käsittelee tuoreessa tohtorin väitöskirjassaan "Ihanne ja todellisuus" suomalaisten sitoutumista kirkkoon ja kristilliseen uskoon. Menemättä sen syvemmälle tutkimuksen problematiikkaan, tyydyn toteamaan, että aihe on tärkeä ja ajankohtainen.
Sitoutumisen raamatullisena kiinnekohtana olen oppinut pitämään Herramme sanoja Johanneksen evankeliumissa. Hän vertaa itseään viinipuuhun ja seuraajiaan sen oksiin. "Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä", hän tiivistää opetuksensa (Joh 15:4). Jeesuksessa pysyminen on häneen sitoutumista. Me pysymme hänessä, kun uskomme häneen. Sitoudumme Jeesukseen, kun rukoilemme häntä, kun tulemme jumalanpalvelukseen ja ehtoollispöytään. Yhtälailla sitoutuminen vaikuttaa elämän arjessa. Se ei voi olla näkymättä meidän vaelluksessamme, siinä miten kohtaamme toinen toisemme.
Viime vuoden puolella olin saattamassa haudan lepoon noin kolmen kuukauden välein iäkästä pariskuntaa. Ensin kuoli rouva. Istuin surevan aviomiehen kanssa heidän kotonaan. Keskustelimme tulevista hautajaisista ja muistelimme poisnukkuneen elämää. Lopuksi mies halusi keittää minulle kahvit. Kun sitten kävimme kahvipöytään, hän sytytti kynttilän palamaan pöydän päähän. Silmät kosteina hän selitti, että näin he olivat aina tehneet vaimon kanssa yhteisten vuosikymmenien aikana. Kynttilän sytyttäminen oli tuonut arkiseen kahvi- tai ateriahetkeen juhlan tuntua. Ajattelen, että se oli heidän tapansa sitoutua johonkin itseään suurempaan, näkymättömään todellisuuteen.
Jotakin samankaltaista oli varmaan vanhan kirkon tavassa siunata kynttilänpäivänä vuoden aikana käytettävät kynttilät. Sitä ei tehty pelkän kauniin perinteen vuoksi, vaan sillä tavoin ylennettiin sydämet Jumalan puoleen. Kun seurakunta sitten kokoontui siunattujen kynttilöiden loisteessa, oltiin ehkä piirun verran lähempänä perimmäistä valon lähdettä, Kristusta.
Kynttilänpäivän evankeliumissa kohtaamme juutalaiseen uskoon ja jumalanpalveluselämään lujasti sitoutuneita ihmisiä. Joosef ja Maria, samoin kuin Simeon halusivat tehdä kaiken juuri niin kuin Mooseksen laissa säädettiin. He palvoivat Israelin Jumalaa täydestä sydämestä ja jokaisella solullaan. He pysyivät kiinni Jumalassa, ja Jumala pysyi kiinni heissä.
Joosef ja Maria tulivat neljänkymmenen päivän ikäisen Jeesus-lapsen kanssa Jerusalemin temppeliin. Heitä ohjasi Mooseksen lain kohta, jonka mukaan äidin piti puhdistautua synnytyksen jälkeen. Meidän on hieman vaikea ymmärtää tällaista tapaa. Miksi ihmeessä äidin piti puhdistautua? Eikö äitiydessä ole päinvastoin jotakin niin kaunista ja pyhää, ettei siitä ole tarve puhdistautua? Voimme tietysti ajatella, että Mooseksen lain tarkoitus oli antaa aikaa ja tilaa äidin ja lapsen väliselle herkälle suhteelle, samoin kuin koko perheen sopeutumiselle uuteen tilanteeseen. Vaikka Joosef ja Maria eivät ehkä ymmärtäneet lain kaikkia hienouksia, he halusivat silti noudattaa sitä. He jäivät sanan alle. Tässä he antavat esimerkin Jumalan ihmisille kaikkina aikoina.
Joosefin ja Marian käyttäytymistä ohjasi myös se Mooseksen lain säädös, jonka mukaan "Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle." Tämän tavan lähtökohtana oli Israelin kansan vapautuminen Egyptin orjuudesta. Viimeinen vitsaus, joka kohtasi egyptiläisiä ennen kuin he päästivät israelilaiset lähtemään maasta, kosketti niin ihmisten kuin karjankin esikoisia. Jumalan lähettämä tuhooja surmasi kaikki Egyptin esikoispojat köyhimmästä perheestä aina faraon hoviin asti. Vain israelilaisten esikoispojat pelastuivat vitsauksesta. Tämän muistamiseksi Mooseksen lakiin tuli erityinen ohje esikoispoikien pyhittäisestä Herralle. Se oli kuin Jumalalle annettava kiitos hänen ihmeellisestä avustaan.
Mooseksen laissa oli säädetty esikoispojan puolesta annettava uhri. Joosef ja Maria uhrasivat "kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa". Tämä oli köyhille ihmisille säädetty uhri. Jeesus siis syntyi tuon ajan mittapuun mukaan köyhään perheeseen. Omakohtaisen kokemuksen kautta Herramme oppi ymmärtämään tavallisia, vaatimattomia ihmisiä ja heidän pieniä unelmiaan. Hän oppi näkemään saman asian kuin Sananlaskujen kirjan viisas: "Pane rikas ja köyhä vieretysten: kumpaisenkin on Herra luonut!" (Sananl. 22:2).
Vaikka Jeesuksen koti oli köyhä, se oli silti rikas koti. Maallista rikkautta merkityksellisempää oli hengellinen rikkaus. Jeesus sai kasvaa kodissa, jossa noudatettiin juutalaisen uskon tapoja ja velvoitteita. Jumala otettiin huomioon muussakin elämässä, aivan kaikissa asioissa. Uskon todellisuuteen sitoutuneessa kodissa Herramme oli hyvä varttua suurta tehtäväänsä varten. Edessä odottava ristin ja kärsimyksen tie kysyi häneltä nimenomaan sitoutumista.
Jerusalemin temppelissä pyhä perhe kohtasi vanhan Simeonin. Hänen sioutumistaan juutalaiseen uskoon ja Israelin Jumalaan kuvataan evankeliumissa monin tavoin. Simeon oli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, joka odotti Israelille luvattua lohdutusta. Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki johdatti hänet temppeliin juuri oikeaan aikaan. Uskoon sitoutunut ihminen puhkesi lopulta ylistämään Jumalaa, kun hän sai pitää maailman Vapahtajaa käsivarsillaan: "Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi." Simeon koki, ettei hänen elämänsä eikä kuolemansa ollut hänen omassa vallassaan. Hän oli kaikessa Jumalasta riippuvainen ja häneen sitoutunut. Simeonin tavoin mekin saamme jättäytyä Jumalan varaan, hänen johdatukseensa. "Mitä päivä tuokin tullessansa, Isä hoitaa lasta armollaan", kuten kaunis kiitosvirsi asian ilmaisee.
Kirkon järjestämän Yhteisvastuukeräyksen juuret ovat 60 vuoden takana. Kansamme elinolosuhteet olivat sotien jälkeen niin huonot, että tämän päivän palveluihin ja mukavuuksiin tottuneen nuoremman sukupolven on vaikea tajuta sitä. Kaikesta mahdollisesta oli pulaa, paitsi lapsista! Myös pahat hallavuodet vaikeuttivat ihmisten elämää. Erityisen huolestuttava oli lapsiperheiden tilanne Pohjois- ja Itä-Suomessa. Lapset olivat aliravittuja ja sairaita. Työttömyys vaikeutti osaltaan perheiden tilannetta. Kun kirkko päätti järjestää kansalaiskeräyksen hädänalaisten auttamiseksi, tulos ylitti kaikki odotukset. Keräys tuotti 6o miljoonaa silloista markkaa. Se oli vahva todistus suomalaisten sitoutumisesta kristillisen uskon arvopohjaan.
Herramme opetuksessa lähimmäisenrakkauden korostaminen oli keskeisellä paikalla.
""Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi", hän kehotti kaikkia. Köyhän perheen lapsena Jeesus koki köyhien muistamisen erityisen tärkeäksi asiaksi. Hän halusi sitoutua Sananlaskujen kirjan sanoihin: "Joka köyhää armahtaa, lainaa Herralle, ja Herra maksaa takaisin hyvän teon" (Sananl. 19:17). "Syntiä tekee se, joka lähimmäistään halveksii, autuas se, joka köyhää säälii" (Sananl. 14:21).
Jeesuksen kerrotaan usein auttaneen köyhiä kerjäläisiä.
Kärsimystien jo lähestyessä hän huomasi Jerusalemin temppelissä erityisesti köyhän leskivaimon, joka laittoi uhriarkkuun kaksi pientä lanttia. Jeesus näki hänen tekonsa kauneuden. Leskivaimo antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli. Köyhyydestään huolimatta hän oli rikas,
sillä hän oli Jumalaan sitoutunut ihminen.
Yhteisvastuukeräys on palannut historialliseen ja raamatulliseen lähtökohtaansa. Keräyksen tuotolla autetaan tänä vuonna köyhiä lapsiperheitä kotimaassa ja Haitissa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilastojen mukaan Suomessa kasvaa merkittävä joukko lapsia köyhyyden vaikutuspiirissä, jopa 150 000 lasta. Luku tuntuu uskomattoman suurelta. Vielä monin verroin uskomattomampia ja murheellisempia ovat läntisen pallonpuoliskon köyhintä maata, Haitia, kuvaavat tunnusluvut. Tuhoisan maanjäristyksen jälkeen nämä luvut ovat entisestään pahentuneet. Haitilaiset tarvitsevat nyt meidän apuamme. Iloitsen siitä, että niin monet ovat jo halunneet auttaa esimerkiksi Kirkon Ulkomaanavun tai SPR:n keräysten kautta.
Yhteisvastuukeräyksen ulkomaan kohde oli päätetty jo ennen Haitin maanjäristystä. Suurin piirtein katastrofin aikaan jukaistiin seurakuntamme Henki ja Elämä -lehti. Sen kannessa pieni haitilaislapsi katseli meitä kirkkailla, tummilla silmillään. Mietin, mitä hänelle ja hänen perheelleen kuuluu. Olivatko he selviytyneet hengissä järistyksen keskellä? Liikuttuneena tein sen yhden ainoan asian, minkä varmasti niin moni muukin teki kristilliseen uskoon sitoutumisen asteestaan riippumatta. Laitoin kädet ristiin ja huokaisin ylöspäin. Ole, rakas taivaan Isä, tämänkin lapsen ja hänen läheistensä kanssa. Auta Haitin kansaa. Armahda meitä kaikkia.
Esirukouksiamme tarvitaan edelleen, olivatpa ne sitten vain heikkoja huokauksia. Saamme uskoa siihen vanhaan sananparteen, jonka mukaan rukous on se käsi, joka liikuttaa sitä kättä, joka liikuttaa sitä kättä, joka liikuttaa koko maailmaa. Jos ja kun näin on, niin silloinhan armollisen Jumalan kädet ovat jo vaikuttaneet monta asiaa Haitissa ja täällä kotimaassammekin. Jumalan kädet toimivat siellä, missä halutaan tehdä hyvää lähimmäisille.
Hurskaan Simeonin lailla mekin saamme ylistää Jumalaa pelastuksen lahjasta, jonka hän on valmistanut kaikille kansoille Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Meidän toivomme on siinä, että Jeesus rakastaa meitä. Golgatan ristinpuulla hän sitoutui meihin ja tähän maailmaan lujemmin kuin kukaan toinen voi koskaan sitoutua. Hänen sitoutumisensa tähden rakkaus vaikuttaa keskellämme ja liikuttaa sydämiämme. Kristuksen rakkaus, pelastuksemme perustus kestää, vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat.
Seppo Hautalahti
Mikkelin hiippakunnan piispa Seppo Häkkinen käsittelee tuoreessa tohtorin väitöskirjassaan "Ihanne ja todellisuus" suomalaisten sitoutumista kirkkoon ja kristilliseen uskoon. Menemättä sen syvemmälle tutkimuksen problematiikkaan, tyydyn toteamaan, että aihe on tärkeä ja ajankohtainen.
Sitoutumisen raamatullisena kiinnekohtana olen oppinut pitämään Herramme sanoja Johanneksen evankeliumissa. Hän vertaa itseään viinipuuhun ja seuraajiaan sen oksiin. "Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä", hän tiivistää opetuksensa (Joh 15:4). Jeesuksessa pysyminen on häneen sitoutumista. Me pysymme hänessä, kun uskomme häneen. Sitoudumme Jeesukseen, kun rukoilemme häntä, kun tulemme jumalanpalvelukseen ja ehtoollispöytään. Yhtälailla sitoutuminen vaikuttaa elämän arjessa. Se ei voi olla näkymättä meidän vaelluksessamme, siinä miten kohtaamme toinen toisemme.
Viime vuoden puolella olin saattamassa haudan lepoon noin kolmen kuukauden välein iäkästä pariskuntaa. Ensin kuoli rouva. Istuin surevan aviomiehen kanssa heidän kotonaan. Keskustelimme tulevista hautajaisista ja muistelimme poisnukkuneen elämää. Lopuksi mies halusi keittää minulle kahvit. Kun sitten kävimme kahvipöytään, hän sytytti kynttilän palamaan pöydän päähän. Silmät kosteina hän selitti, että näin he olivat aina tehneet vaimon kanssa yhteisten vuosikymmenien aikana. Kynttilän sytyttäminen oli tuonut arkiseen kahvi- tai ateriahetkeen juhlan tuntua. Ajattelen, että se oli heidän tapansa sitoutua johonkin itseään suurempaan, näkymättömään todellisuuteen.
Jotakin samankaltaista oli varmaan vanhan kirkon tavassa siunata kynttilänpäivänä vuoden aikana käytettävät kynttilät. Sitä ei tehty pelkän kauniin perinteen vuoksi, vaan sillä tavoin ylennettiin sydämet Jumalan puoleen. Kun seurakunta sitten kokoontui siunattujen kynttilöiden loisteessa, oltiin ehkä piirun verran lähempänä perimmäistä valon lähdettä, Kristusta.
Kynttilänpäivän evankeliumissa kohtaamme juutalaiseen uskoon ja jumalanpalveluselämään lujasti sitoutuneita ihmisiä. Joosef ja Maria, samoin kuin Simeon halusivat tehdä kaiken juuri niin kuin Mooseksen laissa säädettiin. He palvoivat Israelin Jumalaa täydestä sydämestä ja jokaisella solullaan. He pysyivät kiinni Jumalassa, ja Jumala pysyi kiinni heissä.
Joosef ja Maria tulivat neljänkymmenen päivän ikäisen Jeesus-lapsen kanssa Jerusalemin temppeliin. Heitä ohjasi Mooseksen lain kohta, jonka mukaan äidin piti puhdistautua synnytyksen jälkeen. Meidän on hieman vaikea ymmärtää tällaista tapaa. Miksi ihmeessä äidin piti puhdistautua? Eikö äitiydessä ole päinvastoin jotakin niin kaunista ja pyhää, ettei siitä ole tarve puhdistautua? Voimme tietysti ajatella, että Mooseksen lain tarkoitus oli antaa aikaa ja tilaa äidin ja lapsen väliselle herkälle suhteelle, samoin kuin koko perheen sopeutumiselle uuteen tilanteeseen. Vaikka Joosef ja Maria eivät ehkä ymmärtäneet lain kaikkia hienouksia, he halusivat silti noudattaa sitä. He jäivät sanan alle. Tässä he antavat esimerkin Jumalan ihmisille kaikkina aikoina.
Joosefin ja Marian käyttäytymistä ohjasi myös se Mooseksen lain säädös, jonka mukaan "Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle." Tämän tavan lähtökohtana oli Israelin kansan vapautuminen Egyptin orjuudesta. Viimeinen vitsaus, joka kohtasi egyptiläisiä ennen kuin he päästivät israelilaiset lähtemään maasta, kosketti niin ihmisten kuin karjankin esikoisia. Jumalan lähettämä tuhooja surmasi kaikki Egyptin esikoispojat köyhimmästä perheestä aina faraon hoviin asti. Vain israelilaisten esikoispojat pelastuivat vitsauksesta. Tämän muistamiseksi Mooseksen lakiin tuli erityinen ohje esikoispoikien pyhittäisestä Herralle. Se oli kuin Jumalalle annettava kiitos hänen ihmeellisestä avustaan.
Mooseksen laissa oli säädetty esikoispojan puolesta annettava uhri. Joosef ja Maria uhrasivat "kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa". Tämä oli köyhille ihmisille säädetty uhri. Jeesus siis syntyi tuon ajan mittapuun mukaan köyhään perheeseen. Omakohtaisen kokemuksen kautta Herramme oppi ymmärtämään tavallisia, vaatimattomia ihmisiä ja heidän pieniä unelmiaan. Hän oppi näkemään saman asian kuin Sananlaskujen kirjan viisas: "Pane rikas ja köyhä vieretysten: kumpaisenkin on Herra luonut!" (Sananl. 22:2).
Vaikka Jeesuksen koti oli köyhä, se oli silti rikas koti. Maallista rikkautta merkityksellisempää oli hengellinen rikkaus. Jeesus sai kasvaa kodissa, jossa noudatettiin juutalaisen uskon tapoja ja velvoitteita. Jumala otettiin huomioon muussakin elämässä, aivan kaikissa asioissa. Uskon todellisuuteen sitoutuneessa kodissa Herramme oli hyvä varttua suurta tehtäväänsä varten. Edessä odottava ristin ja kärsimyksen tie kysyi häneltä nimenomaan sitoutumista.
Jerusalemin temppelissä pyhä perhe kohtasi vanhan Simeonin. Hänen sioutumistaan juutalaiseen uskoon ja Israelin Jumalaan kuvataan evankeliumissa monin tavoin. Simeon oli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, joka odotti Israelille luvattua lohdutusta. Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki johdatti hänet temppeliin juuri oikeaan aikaan. Uskoon sitoutunut ihminen puhkesi lopulta ylistämään Jumalaa, kun hän sai pitää maailman Vapahtajaa käsivarsillaan: "Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi." Simeon koki, ettei hänen elämänsä eikä kuolemansa ollut hänen omassa vallassaan. Hän oli kaikessa Jumalasta riippuvainen ja häneen sitoutunut. Simeonin tavoin mekin saamme jättäytyä Jumalan varaan, hänen johdatukseensa. "Mitä päivä tuokin tullessansa, Isä hoitaa lasta armollaan", kuten kaunis kiitosvirsi asian ilmaisee.
Kirkon järjestämän Yhteisvastuukeräyksen juuret ovat 60 vuoden takana. Kansamme elinolosuhteet olivat sotien jälkeen niin huonot, että tämän päivän palveluihin ja mukavuuksiin tottuneen nuoremman sukupolven on vaikea tajuta sitä. Kaikesta mahdollisesta oli pulaa, paitsi lapsista! Myös pahat hallavuodet vaikeuttivat ihmisten elämää. Erityisen huolestuttava oli lapsiperheiden tilanne Pohjois- ja Itä-Suomessa. Lapset olivat aliravittuja ja sairaita. Työttömyys vaikeutti osaltaan perheiden tilannetta. Kun kirkko päätti järjestää kansalaiskeräyksen hädänalaisten auttamiseksi, tulos ylitti kaikki odotukset. Keräys tuotti 6o miljoonaa silloista markkaa. Se oli vahva todistus suomalaisten sitoutumisesta kristillisen uskon arvopohjaan.
Herramme opetuksessa lähimmäisenrakkauden korostaminen oli keskeisellä paikalla.
""Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi", hän kehotti kaikkia. Köyhän perheen lapsena Jeesus koki köyhien muistamisen erityisen tärkeäksi asiaksi. Hän halusi sitoutua Sananlaskujen kirjan sanoihin: "Joka köyhää armahtaa, lainaa Herralle, ja Herra maksaa takaisin hyvän teon" (Sananl. 19:17). "Syntiä tekee se, joka lähimmäistään halveksii, autuas se, joka köyhää säälii" (Sananl. 14:21).
Jeesuksen kerrotaan usein auttaneen köyhiä kerjäläisiä.
Kärsimystien jo lähestyessä hän huomasi Jerusalemin temppelissä erityisesti köyhän leskivaimon, joka laittoi uhriarkkuun kaksi pientä lanttia. Jeesus näki hänen tekonsa kauneuden. Leskivaimo antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli. Köyhyydestään huolimatta hän oli rikas,
sillä hän oli Jumalaan sitoutunut ihminen.
Yhteisvastuukeräys on palannut historialliseen ja raamatulliseen lähtökohtaansa. Keräyksen tuotolla autetaan tänä vuonna köyhiä lapsiperheitä kotimaassa ja Haitissa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilastojen mukaan Suomessa kasvaa merkittävä joukko lapsia köyhyyden vaikutuspiirissä, jopa 150 000 lasta. Luku tuntuu uskomattoman suurelta. Vielä monin verroin uskomattomampia ja murheellisempia ovat läntisen pallonpuoliskon köyhintä maata, Haitia, kuvaavat tunnusluvut. Tuhoisan maanjäristyksen jälkeen nämä luvut ovat entisestään pahentuneet. Haitilaiset tarvitsevat nyt meidän apuamme. Iloitsen siitä, että niin monet ovat jo halunneet auttaa esimerkiksi Kirkon Ulkomaanavun tai SPR:n keräysten kautta.
Yhteisvastuukeräyksen ulkomaan kohde oli päätetty jo ennen Haitin maanjäristystä. Suurin piirtein katastrofin aikaan jukaistiin seurakuntamme Henki ja Elämä -lehti. Sen kannessa pieni haitilaislapsi katseli meitä kirkkailla, tummilla silmillään. Mietin, mitä hänelle ja hänen perheelleen kuuluu. Olivatko he selviytyneet hengissä järistyksen keskellä? Liikuttuneena tein sen yhden ainoan asian, minkä varmasti niin moni muukin teki kristilliseen uskoon sitoutumisen asteestaan riippumatta. Laitoin kädet ristiin ja huokaisin ylöspäin. Ole, rakas taivaan Isä, tämänkin lapsen ja hänen läheistensä kanssa. Auta Haitin kansaa. Armahda meitä kaikkia.
Esirukouksiamme tarvitaan edelleen, olivatpa ne sitten vain heikkoja huokauksia. Saamme uskoa siihen vanhaan sananparteen, jonka mukaan rukous on se käsi, joka liikuttaa sitä kättä, joka liikuttaa sitä kättä, joka liikuttaa koko maailmaa. Jos ja kun näin on, niin silloinhan armollisen Jumalan kädet ovat jo vaikuttaneet monta asiaa Haitissa ja täällä kotimaassammekin. Jumalan kädet toimivat siellä, missä halutaan tehdä hyvää lähimmäisille.
Hurskaan Simeonin lailla mekin saamme ylistää Jumalaa pelastuksen lahjasta, jonka hän on valmistanut kaikille kansoille Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Meidän toivomme on siinä, että Jeesus rakastaa meitä. Golgatan ristinpuulla hän sitoutui meihin ja tähän maailmaan lujemmin kuin kukaan toinen voi koskaan sitoutua. Hänen sitoutumisensa tähden rakkaus vaikuttaa keskellämme ja liikuttaa sydämiämme. Kristuksen rakkaus, pelastuksemme perustus kestää, vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat.
Seppo Hautalahti
