Erämaassa - Ensimmäisen paastonajan sunnuntain saarna 21.2.2010
Matt. 4: 1-11
Sitten Henki vei Jeesuksen autiomaahan Paholaisen kiusattavaksi. Kun Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, hänen vihdoin tuli nälkä. Silloin kiusaaja tuli hänen luokseen ja sanoi hänelle: "Jos kerran olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi." Mutta Jeesus vastasi: "On kirjoitettu: 'Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta.'"
Sitten Paholainen vei Jeesuksen pyhään kaupunkiin ja asetti hänet temppelimuurin harjalle. Hän sanoi Jeesukselle: "Jos kerran olet Jumalan Poika, niin heittäydy alas. Onhan kirjoitettu: 'Hän antaa enkeleilleen käskyn. He kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.'" Jeesus vastasi hänelle: "On myös kirjoitettu: 'Älä kiusaa Herraa, Jumalaasi.'"
Vielä Paholainen vei Jeesuksen hyvin korkealle vuorelle, näytti hänelle maailman kaikki valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi: "Kaiken tämän minä annan sinulle, jos polvistut eteeni ja kumarrat minua." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Mene pois, Saatana! On kirjoitettu: 'Herraa, Jumalaasi, sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan häntä palvella.'"
Silloin Paholainen jätti Jeesuksen rauhaan, ja hänen luokseen tuli enkeleitä, jotka palvelivat häntä.
Kuluneella viikolla on kirkkovuodenkierrossa alkanut uusi vaihe: paastonaika. Paasto on pääsiäiseen valmistautumisen aikaa. 40 päivää, jotka ovat meille mahdollisuus viritellä mieliämme kokemaan jälleen kerran kaiken sen mitä pääsiäinen mukanaan tuo. Paasto virittelee meitä oikealle taajuudelle, jotta jokaiselle voisi tulla todeksi suuri sanoma: Kristus on puolestamme kuollut.
Paasto voi olla jotain konkreettista: luopumista, yksinkertaisuuden ja kilvoittelun aikaa. Eräässä kahvipöydässä, jossa kuluneella viikolla istuin, puhuttiin siitä kuinka paastoon lähtisi mukaan, ettei asia pääsisi menemään ohi. Joku uskalsi lopulta sanoa ääneen, että oikeastaan ajatuskin vaikkapa ruuasta paastoamisesta uuvuttaa, koska tuntuu että arkisessa elämässä on muutenkin niin paljon sellaista, mikä vie voimia ja pakottaa pinnistelemään. Tämä ajatus sai aikaan hyväksyvää nyökyttelyä – monella oli sama kokemus. Tuntui siltä, että tässä hetkessä sopivamman ja aidomman tuntuinen paasto olisi pikemminkin jotain, mikä tapahtuu oman mielen hiljaisuudessa: pysähtymistä, mielen virittelyä, ajatusten yksinkertaisuutta. Sitä että turha meteli jäisi pois ja olisi aikaa ja tilaa vain olla ja siitä pieneltä paikalta ihmetellä Kristusta ja etsiä hänelle tilaa omasta elämästä.
Paasto vie autiomaahan. Koska pääsiäisessä on kysymys Jumalan suunnattomasta uhrauksesta sinun ja minun puolestani, tulee väkisinkin pieni ja ehkä syyllinenkin olo: Ansaitsenko minäkin Jumalan armoa? Ihanko minun takiani Jeesus suostui ristille? Olenko osannut ottaa sen lahjan vastaan ja kiittää Jumalaa?
Nämä kysymykset johtavat väistämättä oman elämän erämaahan. Siellä vaeltaessa tulee vastaan oma pienuus ja erehtyväisyys. En ole osannut kiittää, en ole muistanut Kristusta niin kuin tahtoisin. Olen kääntänyt selkäni hänelle ja toisille ihmisille, jotka elävät elämää lähelläni. En ole osannut kunnioittaa, olen ollut välinpitämätön ja olen satuttanut toisia. Niin paljon on mennyt pieleen, ja silloinkin kun on mennyt hyvin, on aito kiitos liian usein unohtunut. Moni elää autiomaassa, koska on piilottanut aidon herkkyytensä ulkokuoren alle. Silloin joutuu pelkäämään, että kuori ja roolit pettävät. Yksi tämän päivän teksteistä kertoi meille syntiinlankeemuksesta eli siitä kuinka ihminen ajautui eroon Jumalasta, ajautui omaan autiomaahansa.
Martin Lönnebo kirjoittaa autiomaasta ja Kaisa Raittila suomentaa: ”Jalan alla pettää ja pöly tunkeutuu silmiin. Jano korventaa. Juoksen umpimähkään, en enää näe selkeästi ja lyön kädellä, jonka teit hyväilemään. Nälkä saa minut etsimään omaa onneani ja vaatimaan lisää. Mikään ei tee minua kylläiseksi. Osasinko itse? Tiesinko, minne mennä? Tule autiomaahani, Jeesus.”
Autiomaa on pimeyden valtojen maata. Tämän päivän evankeliumi kertoo siitä, kuinka Jeesuskin kohtasi erämaassa kiusaajan, joka halusi vetää hänet pimeyden puolelle. Kiusaaja koetteli Jeesuksen uskoa, tahtoa ja vakaumusta. Ivalliseen sävyyn hän pilkkasi ja houkutteli: ”Jos kerran olet Jumalan Poika, käske näiden kivien muuttua leiviksi. Jos kerran olet Jumalan Poika niin heittäydy alas. Kaiken minä annan sinulle, jos polvistut eteeni ja kumarrat minua.” Jeesus kuitenkin voitti kiusaukset erämaassa. Ja kun aika koitti, hän kukisti kiusaajan kuolemalla ristillä. Vielä siinäkin hetkessä Jeesusta pilkattiin: Jos kerran olet Jumalan Poika, tule nyt alas ristiltä. Eikö Isäsi nyt pelastakaan sinua. Mutta Jeesus kesti, kuoli ja nousi kuolleista antaen meille siten merkin ja todistuksen uskollemme. Siitä alkoi ihmiselle uusi aika: saimme anteeksiannon, toivon, erämaahamme veden virtanaan pulppuamaan. Ei ihmisen elämä muuttunut kertaheitolla hokkus pokkus helpoksi, mutta kaikkeen tuli toivoa. Epätoivo ja pimeys kukistettiin.
Paastonaikana kirkkoihin tullaan hiljentymään Jumalan edessä. Raamatunteksteistä etsitään sellaista hengellistä ravintoa, joka auttaa meitä muistamaan Kristusta. Tähän aikaan vuodesta myös moni rippikoululainen löytää tiensä kirkkoon, kun ripari-kausi on todenteolla käynnistynyt.
Koko rippikoulu on mielestäni hyvin samantyyppistä etsintää ja taajuuksien hakemista kuin paastokin. Rippikouluun kuuluu paljon yltäkylläistä iloa, riemua ja myös notkuvia ruokapöytiä, jotka ovat paaston ajatuksista kaukana. Mutta se miksi ripari pohjimmiltaan on olemassa, siksi on myös paasto. Siksi että voisimme löytää Jumalan TAI vahvistua siinä luottamuksessa, johon olemme vähitellen kasvaneet.
Kun kulkee ensin paaston matkan, käy omassa erämaassaan, kulkee pääsiäistä edeltävällä viikolla Jeesuksen jalanjäljissä hänen viimeisinä päivinään, itkee Golgatalla ristin juuressa, voi lopulta löytää itsensä iloitsemasta tyhjältä haudalla. Kun kulkee avoimin mielin koko tien ja huutaa Jumalaa omassa erämaassaan, voi lopulta löytää turvakseen kaikkeen Jeesuksen Kristuksen. Hän ei ole ylhäinen sankari-jumala, joka vaatii palvontaa ja uhrauksia. Hän on uhrautunut itse ja ainoastaan tarjoaa armoaan ja rakkauttaan jokaiselle turvaksi. Hän on rinnalla kulkija, hiljainen mestari, jota ei ivallisuus ja pilkkakaan heilauttanut minnekään. Tuon mestarin jäljillä me kuljemme myös rippikoulussa. Ne ovat turvallisia jälkiä kulkea ja ajatella asioita kaikessa rauhassa.
Ei Jumala tarvitse sitä että me uskomme häneen, mutta me tarvitsemme häntä. Meidän hätäämme Jumala on vastannut lähettämällä Jeesuksen tähän maailmaan ja samaan hätään ja kaipaukseen me saamme avun uudestaan ja uudestaan ehtoollispöydässä. Siinä saamme kuulla, että Jumala kuulee huutomme ja tulee oppaaksi juuri siihen erämaahan, missä sinä olet. Hän tuntee meidät ja meidän kipumme.
Sitten Henki vei Jeesuksen autiomaahan Paholaisen kiusattavaksi. Kun Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, hänen vihdoin tuli nälkä. Silloin kiusaaja tuli hänen luokseen ja sanoi hänelle: "Jos kerran olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi." Mutta Jeesus vastasi: "On kirjoitettu: 'Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta.'"
Sitten Paholainen vei Jeesuksen pyhään kaupunkiin ja asetti hänet temppelimuurin harjalle. Hän sanoi Jeesukselle: "Jos kerran olet Jumalan Poika, niin heittäydy alas. Onhan kirjoitettu: 'Hän antaa enkeleilleen käskyn. He kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.'" Jeesus vastasi hänelle: "On myös kirjoitettu: 'Älä kiusaa Herraa, Jumalaasi.'"
Vielä Paholainen vei Jeesuksen hyvin korkealle vuorelle, näytti hänelle maailman kaikki valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi: "Kaiken tämän minä annan sinulle, jos polvistut eteeni ja kumarrat minua." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Mene pois, Saatana! On kirjoitettu: 'Herraa, Jumalaasi, sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan häntä palvella.'"
Silloin Paholainen jätti Jeesuksen rauhaan, ja hänen luokseen tuli enkeleitä, jotka palvelivat häntä.
Kuluneella viikolla on kirkkovuodenkierrossa alkanut uusi vaihe: paastonaika. Paasto on pääsiäiseen valmistautumisen aikaa. 40 päivää, jotka ovat meille mahdollisuus viritellä mieliämme kokemaan jälleen kerran kaiken sen mitä pääsiäinen mukanaan tuo. Paasto virittelee meitä oikealle taajuudelle, jotta jokaiselle voisi tulla todeksi suuri sanoma: Kristus on puolestamme kuollut.
Paasto voi olla jotain konkreettista: luopumista, yksinkertaisuuden ja kilvoittelun aikaa. Eräässä kahvipöydässä, jossa kuluneella viikolla istuin, puhuttiin siitä kuinka paastoon lähtisi mukaan, ettei asia pääsisi menemään ohi. Joku uskalsi lopulta sanoa ääneen, että oikeastaan ajatuskin vaikkapa ruuasta paastoamisesta uuvuttaa, koska tuntuu että arkisessa elämässä on muutenkin niin paljon sellaista, mikä vie voimia ja pakottaa pinnistelemään. Tämä ajatus sai aikaan hyväksyvää nyökyttelyä – monella oli sama kokemus. Tuntui siltä, että tässä hetkessä sopivamman ja aidomman tuntuinen paasto olisi pikemminkin jotain, mikä tapahtuu oman mielen hiljaisuudessa: pysähtymistä, mielen virittelyä, ajatusten yksinkertaisuutta. Sitä että turha meteli jäisi pois ja olisi aikaa ja tilaa vain olla ja siitä pieneltä paikalta ihmetellä Kristusta ja etsiä hänelle tilaa omasta elämästä.
Paasto vie autiomaahan. Koska pääsiäisessä on kysymys Jumalan suunnattomasta uhrauksesta sinun ja minun puolestani, tulee väkisinkin pieni ja ehkä syyllinenkin olo: Ansaitsenko minäkin Jumalan armoa? Ihanko minun takiani Jeesus suostui ristille? Olenko osannut ottaa sen lahjan vastaan ja kiittää Jumalaa?
Nämä kysymykset johtavat väistämättä oman elämän erämaahan. Siellä vaeltaessa tulee vastaan oma pienuus ja erehtyväisyys. En ole osannut kiittää, en ole muistanut Kristusta niin kuin tahtoisin. Olen kääntänyt selkäni hänelle ja toisille ihmisille, jotka elävät elämää lähelläni. En ole osannut kunnioittaa, olen ollut välinpitämätön ja olen satuttanut toisia. Niin paljon on mennyt pieleen, ja silloinkin kun on mennyt hyvin, on aito kiitos liian usein unohtunut. Moni elää autiomaassa, koska on piilottanut aidon herkkyytensä ulkokuoren alle. Silloin joutuu pelkäämään, että kuori ja roolit pettävät. Yksi tämän päivän teksteistä kertoi meille syntiinlankeemuksesta eli siitä kuinka ihminen ajautui eroon Jumalasta, ajautui omaan autiomaahansa.
Martin Lönnebo kirjoittaa autiomaasta ja Kaisa Raittila suomentaa: ”Jalan alla pettää ja pöly tunkeutuu silmiin. Jano korventaa. Juoksen umpimähkään, en enää näe selkeästi ja lyön kädellä, jonka teit hyväilemään. Nälkä saa minut etsimään omaa onneani ja vaatimaan lisää. Mikään ei tee minua kylläiseksi. Osasinko itse? Tiesinko, minne mennä? Tule autiomaahani, Jeesus.”
Autiomaa on pimeyden valtojen maata. Tämän päivän evankeliumi kertoo siitä, kuinka Jeesuskin kohtasi erämaassa kiusaajan, joka halusi vetää hänet pimeyden puolelle. Kiusaaja koetteli Jeesuksen uskoa, tahtoa ja vakaumusta. Ivalliseen sävyyn hän pilkkasi ja houkutteli: ”Jos kerran olet Jumalan Poika, käske näiden kivien muuttua leiviksi. Jos kerran olet Jumalan Poika niin heittäydy alas. Kaiken minä annan sinulle, jos polvistut eteeni ja kumarrat minua.” Jeesus kuitenkin voitti kiusaukset erämaassa. Ja kun aika koitti, hän kukisti kiusaajan kuolemalla ristillä. Vielä siinäkin hetkessä Jeesusta pilkattiin: Jos kerran olet Jumalan Poika, tule nyt alas ristiltä. Eikö Isäsi nyt pelastakaan sinua. Mutta Jeesus kesti, kuoli ja nousi kuolleista antaen meille siten merkin ja todistuksen uskollemme. Siitä alkoi ihmiselle uusi aika: saimme anteeksiannon, toivon, erämaahamme veden virtanaan pulppuamaan. Ei ihmisen elämä muuttunut kertaheitolla hokkus pokkus helpoksi, mutta kaikkeen tuli toivoa. Epätoivo ja pimeys kukistettiin.
Paastonaikana kirkkoihin tullaan hiljentymään Jumalan edessä. Raamatunteksteistä etsitään sellaista hengellistä ravintoa, joka auttaa meitä muistamaan Kristusta. Tähän aikaan vuodesta myös moni rippikoululainen löytää tiensä kirkkoon, kun ripari-kausi on todenteolla käynnistynyt.
Koko rippikoulu on mielestäni hyvin samantyyppistä etsintää ja taajuuksien hakemista kuin paastokin. Rippikouluun kuuluu paljon yltäkylläistä iloa, riemua ja myös notkuvia ruokapöytiä, jotka ovat paaston ajatuksista kaukana. Mutta se miksi ripari pohjimmiltaan on olemassa, siksi on myös paasto. Siksi että voisimme löytää Jumalan TAI vahvistua siinä luottamuksessa, johon olemme vähitellen kasvaneet.
Kun kulkee ensin paaston matkan, käy omassa erämaassaan, kulkee pääsiäistä edeltävällä viikolla Jeesuksen jalanjäljissä hänen viimeisinä päivinään, itkee Golgatalla ristin juuressa, voi lopulta löytää itsensä iloitsemasta tyhjältä haudalla. Kun kulkee avoimin mielin koko tien ja huutaa Jumalaa omassa erämaassaan, voi lopulta löytää turvakseen kaikkeen Jeesuksen Kristuksen. Hän ei ole ylhäinen sankari-jumala, joka vaatii palvontaa ja uhrauksia. Hän on uhrautunut itse ja ainoastaan tarjoaa armoaan ja rakkauttaan jokaiselle turvaksi. Hän on rinnalla kulkija, hiljainen mestari, jota ei ivallisuus ja pilkkakaan heilauttanut minnekään. Tuon mestarin jäljillä me kuljemme myös rippikoulussa. Ne ovat turvallisia jälkiä kulkea ja ajatella asioita kaikessa rauhassa.
Ei Jumala tarvitse sitä että me uskomme häneen, mutta me tarvitsemme häntä. Meidän hätäämme Jumala on vastannut lähettämällä Jeesuksen tähän maailmaan ja samaan hätään ja kaipaukseen me saamme avun uudestaan ja uudestaan ehtoollispöydässä. Siinä saamme kuulla, että Jumala kuulee huutomme ja tulee oppaaksi juuri siihen erämaahan, missä sinä olet. Hän tuntee meidät ja meidän kipumme.
