Kynttilänpäivä

Kristus, Jumalan kirkkauden säteily
Luuk. 2:22-33

Tämän päivän evankeliumitekstissä kohtaavat monella tapaa kaksi aivan erilaista maailmaa. Tekstissä kohtaavat Simeonin maailma ja Jeesuksen maailma. Näkyvin ero heissä kahdessa oli se, että Simeon oli vanha mies ja Jeesus puolestaan oli vasta 40 päivän, vajaan kuuden viikon ikäinen. Simeon oli jo nähnyt tämän elämän iloineen ja suruineen. Jeesuksella oli tämä kaikki vielä edessäpäin. Tämä oli sukupolvien kohtaaminen.

                      Tänä vuonna yhteisvastuukeräyksen kohteena ovat Simeonin kaltaiset vanhukset niin täällä Suomessa kuin kaukana Kambodzhassa. Tuntuu pahalta vain ajatellakin sitä, että yli 300 000 suomalaisvanhusta kokee itsensä yksinäiseksi, eikä syrjäytyneiden vanhusten todellista määrää ei tiedä kukaan. Moni jää vangiksi omaan kotiinsa, kun liikuntakyky heikkenee ja ulos ei enää pääse ilman apua. Joka toinen päivä yli 65-vuotias suomalainen päättää elämänsä oman käden kautta. Tämä on ehdottomasti liikaa. Jokainen itsemurha on liikaa.

Suomessa yhteisvastuukeräys käynnistää etsivän vanhustyönprojektin, jonka kohderyhmänä ovat juuri nämä kaikkein heikoimmassa asemassa olevat yksinäiset, eristäytyneet tai syrjäytyneet vanhukset. Kambodzhassa puolestaan pyritään auttamaan nimenomaan niitä vanhuksia, joilla ei ole omia lapsia pitämässä heistä huolta. Heidän tilanteensa voi olla hyvin heikko ja selviytyäkseen jokapäiväisestä arjestaan, vanhusten on työskenneltävä elämänsä viime metreille saakka, kunnostaan ja voimistaan välittämättä. Kambodzhassa kun ei ole minkäänlaista eläkejärjestelmää, eikä vanhusten tukipalveluja.

                      Kristinuskon näkökulmasta kaikenikäinen on tärkeä. Niin lapsi kuin vanhus ja kaikki siltä väliltä. Meidät on kutsuttu pitämään huolta toinen toisestamme ikään katsomatta. Vanhus on yhtä oikeutettu elämisen arvoiseen elämään kuin kuka tahansa muu. Ja jos me emme pidä huolta vanhuksista, kuinka tällaisia äärimmäisen hienoja ja tärkeitä sukupolvien välisiä kohtaamisia kuten Simeonin ja Jeesuksen välillä tapahtunut kohtaaminen, voisi tapahtua. Ei mitenkään.

Jos vanhusten annetaan jäädä yksin asuntoihinsa tai hoitolaitoksiinsa, jää paljon arvokasta elämänkokemusta siirtymättä ja monta arvokasta kohtaamista tapahtumatta. Kun oma lapseni tänä keväänä syntyy, haluan ehdottomasti pikimmiten viedä hänen pehmeän kätensä yli 90 vuotiaan mammani ruttuiseen käteen. Mammani on jo siinä kunnossa, että huonompana päivänä hän ei välttämättä ymmärrä tästä kovinkaan paljoa ja lapseni taas niin pieni, ettei hänkään siitä paljoa ymmärrä, mutta uskon, että he molemmat tuntevat paljonkin. Tällaista kohtaamista ei korvaa mikään maailmassa.

Eikä varmasti mikään kohtaaminen olisi korvannut Jeesuksen ja vanhan Simeonin kohtaamista. Heitä erotti iän lisäksi myös se, että Simeon oli koko elämänsä odottanut. Hän oli odottanut näkevänsä Messiaan. En tiedä alkoiko häneltä usko missään vaiheessa loppua. Hän oli jo vanha ja vieläkään ei mitään ollut tapahtunut. Jeesus puolestaan ei ollut odottanut vielä mitään. Korkeintaan ruokaa, unta ja puhdasta vaippaa, tai miten tuo asia sitten siihen aikaan hoidettiinkaan. Jeesus ei ollut odottanut. Sen sijaan hän oli odotusten täyttymys.

Tämä kohtaaminen oli kahden liiton kohtaaminen, Jumalan armon täydellistyminen. Tuossa armossa, jossa Simeon oli elänyt, oli Jumala ollut armollinen kansalleen. Jumala oli johdattanut uppiniskaista kansaansa ja antanut sille anteeksi monet töppäykset. Vanhan Testamentin armo oli sitä, että Jumala pysyi liitossaan kansansa toilailuista huolimatta. Hän ei unohtanut kansaansa ja tähän lupaukseen Simeonkin luotti.

Jeesuksessa Simeon näki kuitenkin aivan uudenlaisen armon, joka sai hänen sydämensä ja suunsa laulamaan ylistystä. Hän oli nyt nähnyt valon, jota hän oli koko elämänsä ajan odottanut. Tuota Simeonin tunnetta voi varmasti verrata siihen tunteeseen kun syntinen saa ensi kerran tuntea sen, että hänen syntinsä ovat anteeksiannetut ja poispyyhityt. Jeesus ei ollut tässä vaiheessa vielä lähelläkään ristinpuuta, muuta kuin ehkä maantieteellisesti, mutta jo tässä vaiheessa hänen näkemisensä antoi Simeonille synninpäästön.

Simeon sanoo: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä” ja tämä sama pätee vielä tänäänkin. Vasta Jeesuksen kohdattuaan ihminen on valmis lähtemään täältä ja hän voi jättää tämän maan rauhassa. Silloin sydämellä ei ole mitään ylimääräistä. Silloin synnin tilalla on rauha.

Yksi rauhaa hyvin symboloivista asioista on kynttilän liekki. Se ei vaadi eikä se huuda. Kynttilä on läsnä elämämme molemmissa ääripäissä, syntymässä ja kuolemassa. Kasteessa jokaiselle lapselle sytytetään kastekynttilä, joka on vertauskuva Kristuksesta maailman valona. Kastettu on siirtynyt pimeydestä valoon ja vaeltaa nyt valon lapsena yhdessä Kristuksen kanssa.

Elämän päättyessä me puolestaan sytytämme muistokynttilöitä rakkaan ihmisen muistolle. Muistotilaisuudessa kynttilällä on paikka vainajan kuvan vieressä ja juhlapäivinä hautausmaat ovat kuin yksi liekkimeri, joka kertoo kaipuustamme. Voimme ajatella, että kynttilän liekki on rukouksen liekki. Hennot liekit vievät kaipauksemme, ikävämme, lohduttomuutemme, katkeruutemme, yksinäisyytemme ja surumme Jumalan luokse. Ja Jumala lupaa ottaa tämän kaiken vastaan.

Kynttilän liekki on myös toivon liekki. Me voimme ajatella, että Simeon piti toivon liekkiä palamassa. Hän uskoi Jumalan lupaukseen. Samalla tavoin me saamme uskoa Jumalan lupaukseen siitä, että hänen Poikansa on lähetetty meitä varten. Me saamme uskoa siihen, että kohtaamme toisemme vielä taivaan kodissa.

Muistakaamme näin yhteisvastuun aloituspäivänä myös se, että meidän tehtävämme on sytyttää kynttilöitä pimeyteen. Arkienkeli on hän joka sytyttää toivon kynttilän sinne missä on pimeyttä ja toivoa ei enää pimeydeltä nähdä. Kynttilä auttaa näkemään sen toivon, jonka pimeys on kätkenyt syliinsä. Yhteisvastuukeräykseen osallistuminen on sitä, että me emme anna periksi. Vaikka joku kynttilä sammuisi monta kertaa, on meidän tehtävämme sytyttää se uudelleen palamaan Simeonin kynttilän lailla. Muistammehan, että kaikkein vahvin todistus Jumalan rakkaudesta kulkee ihmiseltä ihmiselle. Toisen ihmisen kädestä toisen ihmisen käteen. Vanhuksen kädestä lapsen käteen ja lapsen kädestä vanhuksen käteen.

Minulla on ilo julistaa vuoden 2013 yhteisvastuu keräys avatuksi Palokan alueseurakunnan alueella ja kehottaa meitä kaikkia: Lähdetään liikkeelle, sytytetään toivon kynttilöitä ja pidetään Kristus korkeimmalla paikalla. Sieltä hänen valonsa saa valaista tätä pimeää maailmaa. Kristus toimi ja opetti niin, ettei hänen valkeutensa ole vieläkään sammunut, eikä se tule sammumaan. Jeesus sanoo meille yhä tänäänkin: "Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo."