Hyvän ja pahan kädenvääntöä

Saarna Tilkkutäkkimessussa ensimmäisenä paastonajan sunnuntaina 17.2.13

Evankeliumiteksti Matt. 4: 1-11

Sitten Henki vei Jeesuksen autiomaahan Paholaisen kiusattavaksi. Kun Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, hänen vihdoin tuli nälkä. Silloin kiusaaja tuli hänen luokseen ja sanoi hänelle: "Jos kerran olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi." Mutta Jeesus vastasi: "On kirjoitettu: 'Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta.'"
    Sitten Paholainen vei Jeesuksen pyhään kaupunkiin ja asetti hänet temppelimuurin harjalle. Hän sanoi Jeesukselle: "Jos kerran olet Jumalan Poika, niin heittäydy alas. Onhan kirjoitettu: 'Hän antaa enkeleilleen käskyn. He kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.'" Jeesus vastasi hänelle: "On myös kirjoitettu: 'Älä kiusaa Herraa, Jumalaasi.'"
    Vielä Paholainen vei Jeesuksen hyvin korkealle vuorelle, näytti hänelle maailman kaikki valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi: "Kaiken tämän minä annan sinulle, jos polvistut eteeni ja kumarrat minua." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Mene pois, Saatana! On kirjoitettu: 'Herraa, Jumalaasi, sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan häntä palvella.'"
    Silloin Paholainen jätti Jeesuksen rauhaan, ja hänen luokseen tuli enkeleitä, jotka palvelivat häntä.

Jyväskylän yliopistossa tutkittiin vuonna 2007 koulukiusaamista. Vuotta myöhemmin julkaistiin artikkeli, jossa kerrottiin mm. sellaisista ominaisuuksista ja luonteenpiirteistä, jotka ovat nuorten keskuudessa melko yleisesti suosion ja menestyksen mittareita. Siis piirteistä, joita pidetään arvossa ja joita omaavaa ei todennäköisesti ryhdytä syrjimään. Nuo piirteet ovat sanavalmius, seurallisuus, rohkeus, lojaalisuus omaa yhteisöä kohtaan, tunteiden peittäminen, kovuus, muodikkuus ja laihuus. Uskallan väittää, että samankaltaista ajattelua on myös muun ikäisillä ihmisillä: aikuisten keskinäisessä kanssakäymisessä, ja lapsen maailmassa omassa muodossaan jo ennen kouluikää.

Miltä tuon listan kuuleminen tuntuu? Siinä tuntuu olevan edustettuna jotain aika hyvää ja sitten myös jotain järkyttävän kovaa. Seurallisuus, lojaalisuus ja rohkeus – kukapa meistä voisi väittää että haluaisimme vähentää niiden vaikutusta tässä maailmassa. Mutta entä kovuus ja tunteiden peittäminen yleisesti hyväksyttynä päämääräänä? Millainen sellainen maailma olisi?

Sellainen maailma näyttää meille kasvonsa nuorten hienosti ja rohkeasti esittämässä evankeliumin katkelmassa. Siinä paholainen pistää parastaan tavoitteenaan kiusata Jeesus siihen pisteeseen, että Jumalan hyvyyden lähde – tai oikeastaan itse Jumala – alistuu ja antaa pahan kävellä ylitse. Ennen tuota tilannetta Jeesus on juuri astunut tai oikeastaan vielä vasta astumassa tavallisen miehen elämästä julkiseen elämään. Johannes Kastaja on kastanut hänet ja pian alkaa Jeesuksen työ: puhuminen, opettaminen, parantaminen. Siitä alkoi myös Jeesuksen matka vähitellen kohti Jumalan suunnitelman täyttämistä Golgatalla ja puutarhahaudalla. Ennen tuohon kaikkeen antautumista Jeesus paastosi. Hän vetäytyi useiksi viikoiksi erämaan yksinäisyyteen. Rukoili ja oli syömättä ja juomatta. Jeesuksen paasto ei siis ollut rauhallista retriittiä ja voimien keräämistä tulevia koitoksia varten. Jeesuksen paasto oli kovaa kilvoittelua, joka huipentui suurimman kilpailijan ja kiusaajan kohtaamiseen. Tuosta kohtaamisesta muodostui kaikkien aikojen kiusaamis-kohtaus, jossa ovat vastakkain puhdas hyvä ja puhdas paha.

Jeesuksen paasto johdattaa meitä myös omaan paastonaikaamme, joka on alkanut kuluneella viikolla. On jälleen aika miettiä, kuinka oman tavallisen elämän todellisuudessa voisi kokea paastoavansa. Kuinka voisi nyt menetellä, jotta 35 päivän kuluttua palmusunnuntaina olisi sellainen olo, että olen valmistautunut lähtemään Jeesuksen mukana ristintielle, ja nyt se hetki on koittanut?!

Luterilaisen nykykristityn paasto ei useinkaan ole kovin näkyvä asia. Toki joku on saattanut onnistua luomaan omaan elämäänsä hyvin konkreettisiakin paasto-perinteitä. Mutta useimmille meistä paasto on kai enimmäkseen hyvin henkilökohtainen mielentila, josta ei välttämättä ole helppo puhua tai määritellä, mitä se paasto on. Paaston sanoja ovat valmistautuminen, odottaminen, katumus, anteeksipyyntö ja puhdistautuminen. Ja rukous, hiljaisuus, itsensä tutkiskeleminen ja kilvoittelu. Ehkä kysymys on siitä että saisimme karsittua pois sellaista turhaa, mikä täyttää elämäämme joka päivä ja estää keskittymästä siihen mikä lopulta on tärkeintä. Elämän yksinkertaistamista ja vähemmän turhaa vöyhötystä. Sitä haluaisin ainakin itse pystyä tavoittelemaan näinä paaston viikkoina. Saa nähdä kuinka käy, kun harva meistä vedetään Jeesuksen tavoin autiomaahan, vaan elämme paastomme osana tätä yhteiskuntaa, maailmaa ja mediaa, joka syytää silmiemme eteen valtavia määriä viihdettä, informaatiota ja ärsykkeitä. Siihen viidakkoon on helppo juuttua, jos ei vain jämäkästi vedä itseään aina välillä irti. Mitä kaikkea minussa tapahtuisikaan, jos en esim. kahteen viikkoon käyttäisi minuuttiakaan television tai netin äärellä? Ensin tulisi tylsää. Sitten tulisi lepoa. Ja lopulta saattaisi tulla joku ihan ikioma ajatus. Ja rukousta tulisi varmaan aika paljonkin. Epäitsekkäämpää rukousta kuin ne tavalliset pikaiset itseä ja läheisiä koskevat pyynnöt.

Päivän evankeliumi avaa yhden arvokkaan ikkunan paastoon: Ehkä paasto voisi olla näkemistä ja oman itsen rehellistä katselemista. Sellaista katselemista, joka paljastaa hyvän ja pahan - Jeesuksen ja paholaisen, jotka molemmat käyvät meissä tiukkaa vääntöään. Kun oikein tarkkaan katselemme, näemme itsessämme heijastuksia molemmista: hyvästä ja pahasta. Me olemme niitä alussa mainitsemani tutkimuksen kuvaamia ihmisiä, jotka ihannoimme samaan aikaan vaikkapa lähimmäisenrakkautta ja herkkyyttä, mutta toisaalta myös tiukkaa pokerinaamaa, jonka kantaja on oman onnensa seppä, ja jota eivät pikku jutut paljon hetkauta. Ihannoimme rohkeutta, mutta samaan aikaan toivomme monien epämukavien tunteiden peittämistä, jotta ei aiheutuisi kiusallisia tilanteita.

Arjessa tuttua toimintaa on myös hyvyyden ja pahuuden ulkoistaminen muualle. Ei ole mukavaa ajatella, että on itse osallinen pahuuteen. Ja alkaa uuvuttaa, kun ajattelee, että hyvän aikaansaaminen tässä maailmassa on suurelta osalta myös minun omillani harteillani. Silloin on kätevää tehdä itsensä merkityksettömäksi ja siirtää vastuu hyvästä ja pahasta pois, vaikkapa seuraavilla lauseilla:

”Kyllähän minä olisin halunnu toimia toisella tavalla, mutta kun..."

” Enhän minä, mutta kun muut,"

”Miten yksi ihminen muka voi vaikuttaa?"

”En osaa, en uskalla, en ehdi tai jaksa, enkä tiedä mitä toiset sanoisivat”. 

Näillä oman hyvyyden ja pahuuden piilottelu-lauseilla annamme paholaiselle tilaa kiusata Jeesusta. Väistymme tieltä, jotta kiusaaja saa temmeltää ja anastaa meistä enemmän tilaa pelolle ja välinpitämättömyydelle. Voisiko paasto siis olla sitä, että yritämme ottaa itsemme kiinni aina kun huomaamme, että nyt livahti pintaan sellainen ajatus, joka estää meitä tekemästä hyvää? Kitkeä pois "mutkut", "sitkut" ja toisten syyttelyt? Mennä sen hyvän puolelle, jota meissä jokaisessa kuitenkin myös on, ja jonka puolesta Jeesus tuli tähän maailmaan taistelemaan viimeiseen niittiin saakka. Suurin taistelu käytiin Golgatalla, mutta jo ennen sitä Jeesus sieti lukemattoman määrään kovaa kiusaamista, epäkunnioitusta ja pilkkaa. Kamelin selkä ei katkennut, vaan kiusaaja joutui poistumaan paikalta vähin äänin.

Jokainen joka on joskus joutunut sietämään kiusaamista tietää, että ilkeyttä vastaan taistelemisen tehtävä on valtavan haastava. Kukaan ei jaksa olla vahva koko ajan. Eikä tarvitsekaan, koska silloinhan livahtaisimme helposti sinne kovuuden puolelle. Yhden ihmisen ei myöskään tarvitse luulla, että koko maailma pitää pelastaa yksin ja mielellään jo huomiseen mennessä. Kysymys on asenteesta. Siitä miten suhtaudumme tähän maailmaan ja millaisen merkityksen annamme omalle elämällemme: olemmeko tässä elämässä vain satunnaisia ohikulkijoita, joiden tekemisillä ei ole niin väliä, vai otammeko tässä elämässä sellaisen paikan, että olemme oikeasti viemässä omalta pieneltä paikaltamme eteenpäin hyvyyttä ja rakkautta.

Jeesuksen seurassa tuo kaikki on turvallista tehdä. Hän on jo voittanut suurimman taistelun meille, minkä vuoksi hänen rinnallaan on turvallista kilvoitella. Siinä joukossa ei myöskään tarvitse aina onnistua, vaan mokailunkin jälkeen saa turvautua armoon -  ehtoollisessa lahjoitettavaan Jeesuksen ruumiiseen ja vereen, jotka ovat näkyviä, tuntuvia ja maistuvia merkkejä hyvän voitosta pahaa vastaan.  Olkoon siis paastomme täynnä rohkeaa kilvoitusta, mutta myös levollista jättäytymistä Jumalan varaan. Pyhän Hengen kautta hän näyttää meille oikeaa tietä, rohkaisee, ja suostuu jälleen kerran paastomme jälkeen lähtemään ristin ja rakkauden tielle.