Saarna 11.4.2010
Vapaaksi peloista
Päivän evankeliumi (Joh 20:19-31) alkaa kuvauksella lukittujen ovien taakse piiloutuneista opetuslapsista. He olivat surun murtama lauma, joka oli menettänyt paimenensa. He pelkäsivät, että heitä odottaisi sama kohtalo kuin Jeesusta. Suuren luokan puhdistuksen pelko oli varmaan täysin aiheellinen. Mutta niin kuin pelossa on aina mukana liioittelua, niin opetuslapsetkin ylireagoivat. He näkivät mahdollisia vainoajia melkeinpä jokaisen puun ja pensaan takana. Pelkoon käpertyessään he unohtivat, etteivät kaikki juutalaiset suinkaan olleet samaa mieltä Jeesuksen surmaamisesta. Hän oli koskettanut monien ihmisten sydämiä. Ei heitä ainakaan olisi tarvinnut pelätä.
Mitkään ovissa olevat lukot eivät voineet estää Jeesusta tulemasta omiensa luokse. Päivän evankeliumissa toistuu sana yhtäkkiä. Yhtäkkiä, täysin ennalta arvaamatta, suvereenilla tavalla Jeesus vain seisoi siinä opetuslasten keskellä. Luukkaan evankeliumi on varmasti oikeassa, kun se kertoo opetuslasten pelästyneen suunnattomasti. He luulivat Jeesusta aaveeksi, kuolleen ihmisen sielun kummitteluksi. "Miksi te olette noin kauhuissanne" Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä?", Jeesus joutui kysymään heiltä (Luuk. 24:37-38). En ole itse koskaan nähnyt aaveita enkä kummituksia, mutta voin kyllä kuvitella, että sellaisen kohtaaminen nostaisi niskavillat pystyyn. Käsityskykymme ylittävät kokemukset saavat meidät järjettömän pelon valtaan.
Evankeliumi todistaa, ettei Jeesuksen lähellä tarvinnut pelätä. Hän ei ollut mikään kummitus, vaan sama tuttu ja turvallinen Mestari, jonka he olivat oppineet tuntemaan yhteisten vuosien aikana. Jeesus otti nyt opetuslapset lempeään käsittelyyn. Hänen ensimmäiset sanansa kuuluivat: "Rauha teille!" Tämä oli hänelle ominainen, tunnistettava puhetapa. Jeesuksen sanoissa oli henki ja elämä. Toivottaessaan rauhaa hän samalla vaikutti rauhan omiensa sydämissä.
Kristityt tervehtivät toisiaan Jeesuksen esimerkin mukaisesti. Niin teemme myös messussa. Pappi toivottaa seurakunnalle "Herran rauha olkoon teidän kanssanne", ja seurakunta vastaa "Niin myös sinun henkesi kanssa". Tähän voidaan liittää vielä erityinen rauhan tervehdys. Tervehdimme lähellämme olevia ja toivotamme heille Kristuksen rauhaa. Tämä ei ole vain kauniin tavan vaalimista, vaan se tarkoittaa paljon enemmän. Toivotamme toisillemme Kristuksen rauhaa, koska uskomme siihen. Kun Kristuksen rauha täyttää sydämen, uskallamme katsoa kaikkia asioita silmästä silmään ja puhua niistä niiden oikeilla nimillä. Pelot menettävät kuristavan otteensa. Saamme uuden rohkeuden elää.
Jeesuksen opetuslasten kohdalla Herran rauhan vastaanottaminen tarkoitti sitä, että piileskelyn aika oli ohi. Jeesus lähetti heidät todistamaan hänestä aina maan ääriin saakka. Mikä valtava ero oli lukittujen ovien takana lymyilevän, pelkoihinsa käpertyneen joukon ja uskoaan tunnustavan seurakunnan välillä. Muutoksen voi selittää vain ylösnousseen, elävän Vapahtajan kohtaaminen. Mikään muu ei selitä kristillisen kirkon olemassaoloa tänäkään päivänä. Kirkko ei ole kuihtunut pois, koska Jeesus yhä vaikuttaa sen keskellä.
Päivän evankeliumin mukaan Jeesus puhalsi opetuslapsia kohti ja sanoi: "Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut." Voimme ajatella, että opetuslasten saamassa tehtävässä oli kyse pelkäävien ihmisten auttamisesta ja rohkaisemisesta.
Raamatun alussa kerrotaan, kuina ensimmäiset ihmiset rikkoivat Jumalan käskyä vastaan. Kun he kuulivat Jumalan kulkevan paratiisissa, he piiloutuivat puiden sekaan. "Missä sinä olet?", Jumala kysyi mieheltä ja tämä vastasi: "Minä kuulin sinun askeleesi puutarhassa. Minua pelotti, koska olen alasti, ja siksi piilouduin" (1. Moos. 3:9-10). Ihmiset pelkäsivät synnin ja siihen liittyvän häpeän tähden.
Voimme vain aavistella, millaisia taakkoja monet oman aikamme adamit ja eevat joutuvat kantamaan sisimmässään, koska pelkäävät totuuden paljastumista tai huolella vaalimien kulissiensa romahtamista. Viime päivien urheilu-uutisissa on seurattu, kuinka golfpelaaja Tiger Woods on henkilökohtaisen elämänsä vaikeuksien jälkeen tehnyt paluuta kilpakentille. Monet muutkin julkisuuden henkilöt ovat omalla vuorollaan joutuneet erityisen tarkkailun kohteeksi. Heidän tekemisensä ja ennen kaikkea heidän töppäilynsä ja hairahduksensa kiinnostavat mediaa. Ehkä tämä on se hinta, mikä julkisuudesta on maksettava. Sen voin kuitenkin sanoa ihan suoraan, että tällaiset paljastukset tuntuvat minusta tosi vastenmielisiltä. Asiaa ei muuta muuksi, vaikka perustelut olisivat miten jaloja tahansa. Koen, että minun tehtäväni kirkon paimenena on rukoilla kaikkien puolesta. Väärin tekemistä en puolusta, mutta haluan puolustaa pientä ihmistä suurten taakkojen alla. En häpeä sanoa ääneen, että olen rukoillut myös Tiger Woodsin puolesta.
Golgatan ristinpuulla Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme. Hän oli Jumalan Karitsa, joka kantoi maailman synnin. Tätä sovituksen sanomaa, syntien anteeksiantamuksen pyhää evankeliumia kirkko on kuuluttanut jo kahden vuosituhannen ajan. Evankeliumi ei ole kuitenkaan käynyt vanhanaikaiseksi. Nykyajan ihminen tarvitsee sitä yhtä paljon kuin ennen meitä eläneet sukupolvet.
Apostoli Paavali kirjoitti korinttilaisille: "Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima" (Room. 1:16). Huomaat tämän evankeliumin voiman, kun tuot elämäsi suuren armahtajan ja anteeksiantajan luokse. Hänen lähellään koet jotakin samaa kuin opetuslapset. Heistä sanottiin, että ilo valtasi heidät, kun he näkivät Herran. Armo ja anteeksiantamus synnyttävät ihmeellisen ilon. Meidän ei tarvitse hävetä sen näyttämistä koko maailman edessä.
Päivän evankeliumissa kerrotaan erityisesti Tuomaan tarina. Kun muut opetuslapset olivat lukittujen ovein takana, Tuomas ei ollut paikalla. Ehkä hän halusi käsitellä pitkäperjantain tapahtumia ja niihin liityviä tunteita ihan yksikseen. Juuri tämän itsellisyyden takia Tuomas on monille hyvin läheinen opetuslapsi. Häneen on helppo samaistua.
Kun opetuslapset kertoivat Tuomaalle, että he olivat kohdanneet ylösnousseen Jeesuksen, tämä totesi: "En usko. Jos en itse näe naulanjälkiä hänen käsissään ja pistä sormeani niihin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko." Olen joskus miettinyt, sanoiko Tuomas näin sen takia, että häntä ärsytti muutos, jonka hän näki tapahtuneen muissa. Olivatko nämä muut siis suuren innostuksensa tähden Tuomaalle uskon esteenä? Tai ehkä Tuomas pelkäsi muissa näkemäänsä muutosta. Heille oli tapahtunut jotakin käsittämätöntä. Hän peitti hämmenyksensä ja pelkonsa esittämällä kovapintaisempaa kuin oikeasti olikaan.
Tunnetko sinä joissakin asioissa itsesi ulkopuoliseksi ja syrjästäkatsojaksi? Koetko näin kenties uskon asioissa? Tunnetko Tuomaan lailla, että toisilla on hengellisessä mielessä jotakin enemmän kuin sinulla? Uskosi ei ole yhtä vahvaa, ilosi on laimeampaa, rukoukset jäävät keskeneräisiksi, armolahjoista et tohdi puhua kovin isoilla kirjaimilla, rakkaus ei ole palavaa... Jos kannat huolta tällaisista asioista, tee sen ohjeen mukaan, joka on sisäänkirjoitettuna Tuomaan tarinassa. Älä jää ulkopuolelle, syrjästäkatsojaksi. Tule mukaan seurakunnan keskelle, sinne missä elävä Vapahtaja vaikuttaa. Jeesus antaa sinulle kyllä kaiken sen, mitä tarvitset uskon tiellä kulkemiseen.
Sinun ei tarvitse ottaa paineita toisista ihmisistä. Saat palvella Jumalaa omalla tyylillä. Se ei ole yhtään huonompi kuin joku toinen tyyli. Tärkeintä on olla uskollinen omalle erilaisuudelle, joka on Jumalan lahja sinulle. Sinä kelpaat kyllä Jumalan työtoveriksi. Jossakin on joku, joka tarvitsee juuri sinun kaltaistasi ihmisitä vierellä kulkijaksi. Hänen luokseen Jumala haluaa sinut lähettää.
Tuomas sai kohdata Jeesuksen vasta seuraavana sunnuntaina. Kaikki ärtymys, muutosvastarinta, pelko ja mitä siellä pinnan alla sitten olikaan, vaihtui sydämen pohjasta kumpuavaan uskontunnustukseen: "Minun Herrani ja Jumalani!" Epäilevä Tuomas ei enää epäillyt. Hänestä tuli ylösnousseen todistaja, joka auttoi monia epäileviä ihmisiä ikuisen elämän tielle. Herran sylihoidossa Tuomaan heikkouksista tuli hänen vahvuuksiaan, peloista tuli lähtökohta uudelle rohkeudelle.
Seppo Hautalahti
Päivän evankeliumi (Joh 20:19-31) alkaa kuvauksella lukittujen ovien taakse piiloutuneista opetuslapsista. He olivat surun murtama lauma, joka oli menettänyt paimenensa. He pelkäsivät, että heitä odottaisi sama kohtalo kuin Jeesusta. Suuren luokan puhdistuksen pelko oli varmaan täysin aiheellinen. Mutta niin kuin pelossa on aina mukana liioittelua, niin opetuslapsetkin ylireagoivat. He näkivät mahdollisia vainoajia melkeinpä jokaisen puun ja pensaan takana. Pelkoon käpertyessään he unohtivat, etteivät kaikki juutalaiset suinkaan olleet samaa mieltä Jeesuksen surmaamisesta. Hän oli koskettanut monien ihmisten sydämiä. Ei heitä ainakaan olisi tarvinnut pelätä.
Mitkään ovissa olevat lukot eivät voineet estää Jeesusta tulemasta omiensa luokse. Päivän evankeliumissa toistuu sana yhtäkkiä. Yhtäkkiä, täysin ennalta arvaamatta, suvereenilla tavalla Jeesus vain seisoi siinä opetuslasten keskellä. Luukkaan evankeliumi on varmasti oikeassa, kun se kertoo opetuslasten pelästyneen suunnattomasti. He luulivat Jeesusta aaveeksi, kuolleen ihmisen sielun kummitteluksi. "Miksi te olette noin kauhuissanne" Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä?", Jeesus joutui kysymään heiltä (Luuk. 24:37-38). En ole itse koskaan nähnyt aaveita enkä kummituksia, mutta voin kyllä kuvitella, että sellaisen kohtaaminen nostaisi niskavillat pystyyn. Käsityskykymme ylittävät kokemukset saavat meidät järjettömän pelon valtaan.
Evankeliumi todistaa, ettei Jeesuksen lähellä tarvinnut pelätä. Hän ei ollut mikään kummitus, vaan sama tuttu ja turvallinen Mestari, jonka he olivat oppineet tuntemaan yhteisten vuosien aikana. Jeesus otti nyt opetuslapset lempeään käsittelyyn. Hänen ensimmäiset sanansa kuuluivat: "Rauha teille!" Tämä oli hänelle ominainen, tunnistettava puhetapa. Jeesuksen sanoissa oli henki ja elämä. Toivottaessaan rauhaa hän samalla vaikutti rauhan omiensa sydämissä.
Kristityt tervehtivät toisiaan Jeesuksen esimerkin mukaisesti. Niin teemme myös messussa. Pappi toivottaa seurakunnalle "Herran rauha olkoon teidän kanssanne", ja seurakunta vastaa "Niin myös sinun henkesi kanssa". Tähän voidaan liittää vielä erityinen rauhan tervehdys. Tervehdimme lähellämme olevia ja toivotamme heille Kristuksen rauhaa. Tämä ei ole vain kauniin tavan vaalimista, vaan se tarkoittaa paljon enemmän. Toivotamme toisillemme Kristuksen rauhaa, koska uskomme siihen. Kun Kristuksen rauha täyttää sydämen, uskallamme katsoa kaikkia asioita silmästä silmään ja puhua niistä niiden oikeilla nimillä. Pelot menettävät kuristavan otteensa. Saamme uuden rohkeuden elää.
Jeesuksen opetuslasten kohdalla Herran rauhan vastaanottaminen tarkoitti sitä, että piileskelyn aika oli ohi. Jeesus lähetti heidät todistamaan hänestä aina maan ääriin saakka. Mikä valtava ero oli lukittujen ovien takana lymyilevän, pelkoihinsa käpertyneen joukon ja uskoaan tunnustavan seurakunnan välillä. Muutoksen voi selittää vain ylösnousseen, elävän Vapahtajan kohtaaminen. Mikään muu ei selitä kristillisen kirkon olemassaoloa tänäkään päivänä. Kirkko ei ole kuihtunut pois, koska Jeesus yhä vaikuttaa sen keskellä.
Päivän evankeliumin mukaan Jeesus puhalsi opetuslapsia kohti ja sanoi: "Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut." Voimme ajatella, että opetuslasten saamassa tehtävässä oli kyse pelkäävien ihmisten auttamisesta ja rohkaisemisesta.
Raamatun alussa kerrotaan, kuina ensimmäiset ihmiset rikkoivat Jumalan käskyä vastaan. Kun he kuulivat Jumalan kulkevan paratiisissa, he piiloutuivat puiden sekaan. "Missä sinä olet?", Jumala kysyi mieheltä ja tämä vastasi: "Minä kuulin sinun askeleesi puutarhassa. Minua pelotti, koska olen alasti, ja siksi piilouduin" (1. Moos. 3:9-10). Ihmiset pelkäsivät synnin ja siihen liittyvän häpeän tähden.
Voimme vain aavistella, millaisia taakkoja monet oman aikamme adamit ja eevat joutuvat kantamaan sisimmässään, koska pelkäävät totuuden paljastumista tai huolella vaalimien kulissiensa romahtamista. Viime päivien urheilu-uutisissa on seurattu, kuinka golfpelaaja Tiger Woods on henkilökohtaisen elämänsä vaikeuksien jälkeen tehnyt paluuta kilpakentille. Monet muutkin julkisuuden henkilöt ovat omalla vuorollaan joutuneet erityisen tarkkailun kohteeksi. Heidän tekemisensä ja ennen kaikkea heidän töppäilynsä ja hairahduksensa kiinnostavat mediaa. Ehkä tämä on se hinta, mikä julkisuudesta on maksettava. Sen voin kuitenkin sanoa ihan suoraan, että tällaiset paljastukset tuntuvat minusta tosi vastenmielisiltä. Asiaa ei muuta muuksi, vaikka perustelut olisivat miten jaloja tahansa. Koen, että minun tehtäväni kirkon paimenena on rukoilla kaikkien puolesta. Väärin tekemistä en puolusta, mutta haluan puolustaa pientä ihmistä suurten taakkojen alla. En häpeä sanoa ääneen, että olen rukoillut myös Tiger Woodsin puolesta.
Golgatan ristinpuulla Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme. Hän oli Jumalan Karitsa, joka kantoi maailman synnin. Tätä sovituksen sanomaa, syntien anteeksiantamuksen pyhää evankeliumia kirkko on kuuluttanut jo kahden vuosituhannen ajan. Evankeliumi ei ole kuitenkaan käynyt vanhanaikaiseksi. Nykyajan ihminen tarvitsee sitä yhtä paljon kuin ennen meitä eläneet sukupolvet.
Apostoli Paavali kirjoitti korinttilaisille: "Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima" (Room. 1:16). Huomaat tämän evankeliumin voiman, kun tuot elämäsi suuren armahtajan ja anteeksiantajan luokse. Hänen lähellään koet jotakin samaa kuin opetuslapset. Heistä sanottiin, että ilo valtasi heidät, kun he näkivät Herran. Armo ja anteeksiantamus synnyttävät ihmeellisen ilon. Meidän ei tarvitse hävetä sen näyttämistä koko maailman edessä.
Päivän evankeliumissa kerrotaan erityisesti Tuomaan tarina. Kun muut opetuslapset olivat lukittujen ovein takana, Tuomas ei ollut paikalla. Ehkä hän halusi käsitellä pitkäperjantain tapahtumia ja niihin liityviä tunteita ihan yksikseen. Juuri tämän itsellisyyden takia Tuomas on monille hyvin läheinen opetuslapsi. Häneen on helppo samaistua.
Kun opetuslapset kertoivat Tuomaalle, että he olivat kohdanneet ylösnousseen Jeesuksen, tämä totesi: "En usko. Jos en itse näe naulanjälkiä hänen käsissään ja pistä sormeani niihin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko." Olen joskus miettinyt, sanoiko Tuomas näin sen takia, että häntä ärsytti muutos, jonka hän näki tapahtuneen muissa. Olivatko nämä muut siis suuren innostuksensa tähden Tuomaalle uskon esteenä? Tai ehkä Tuomas pelkäsi muissa näkemäänsä muutosta. Heille oli tapahtunut jotakin käsittämätöntä. Hän peitti hämmenyksensä ja pelkonsa esittämällä kovapintaisempaa kuin oikeasti olikaan.
Tunnetko sinä joissakin asioissa itsesi ulkopuoliseksi ja syrjästäkatsojaksi? Koetko näin kenties uskon asioissa? Tunnetko Tuomaan lailla, että toisilla on hengellisessä mielessä jotakin enemmän kuin sinulla? Uskosi ei ole yhtä vahvaa, ilosi on laimeampaa, rukoukset jäävät keskeneräisiksi, armolahjoista et tohdi puhua kovin isoilla kirjaimilla, rakkaus ei ole palavaa... Jos kannat huolta tällaisista asioista, tee sen ohjeen mukaan, joka on sisäänkirjoitettuna Tuomaan tarinassa. Älä jää ulkopuolelle, syrjästäkatsojaksi. Tule mukaan seurakunnan keskelle, sinne missä elävä Vapahtaja vaikuttaa. Jeesus antaa sinulle kyllä kaiken sen, mitä tarvitset uskon tiellä kulkemiseen.
Sinun ei tarvitse ottaa paineita toisista ihmisistä. Saat palvella Jumalaa omalla tyylillä. Se ei ole yhtään huonompi kuin joku toinen tyyli. Tärkeintä on olla uskollinen omalle erilaisuudelle, joka on Jumalan lahja sinulle. Sinä kelpaat kyllä Jumalan työtoveriksi. Jossakin on joku, joka tarvitsee juuri sinun kaltaistasi ihmisitä vierellä kulkijaksi. Hänen luokseen Jumala haluaa sinut lähettää.
Tuomas sai kohdata Jeesuksen vasta seuraavana sunnuntaina. Kaikki ärtymys, muutosvastarinta, pelko ja mitä siellä pinnan alla sitten olikaan, vaihtui sydämen pohjasta kumpuavaan uskontunnustukseen: "Minun Herrani ja Jumalani!" Epäilevä Tuomas ei enää epäillyt. Hänestä tuli ylösnousseen todistaja, joka auttoi monia epäileviä ihmisiä ikuisen elämän tielle. Herran sylihoidossa Tuomaan heikkouksista tuli hänen vahvuuksiaan, peloista tuli lähtökohta uudelle rohkeudelle.
Seppo Hautalahti
