Veronmaksua vai vapautta?

Kahden valtakunnan kansalaisena

Matt. 17: 24-27

Kun he saapuivat Kapernaumiin, tuli Pietarin luo temppeliveron kantajia, jotka sanoivat: "Kai teidän opettajanne maksaa temppeliveroa?" "Maksaa kyllä", hän vastasi. Kun hän meni sisälle taloon, Jeesus ehätti kysymään: "Mitä mieltä olet, Simon? Keiltä tämän maailman kuninkaat perivät tullia ja veroa, omilta lapsiltaan vai vierailta?" "Vierailta", vastasi Pietari. Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Lapset ovat siis vapaat. Mutta miksi suotta suututtaisimme heidät? Mene järvelle ja heitä onki veteen. Ota ensimmäinen kala, jonka vedät ylös, ja avaa sen suu. Siellä on hopearaha. Ota se ja maksa heille sekä minun että itsesi puolesta."

Evankeliumiteksti vie meidät tänään isänpäivänä kaupunkiin, joka oli Jeesuksen opetuslapsen, Pietarin, kotikaupunki.  Pietari asui Kapernaumissa perheensä ja sukunsa kanssa.  Pietarin kotona on ollut varmasti jo omasta takaa vilskettä ja vilinää, mutta siellä oli silti tilaa myös Jeesukselle, jonka kerrotaan majoittuneen Pietarin kodissa aina Kapernaumissa opettaessaan.  Kapernaum oli tunnettu suuresta synagogastaan ja näin ollen uskonnollinen elämä lienee ollut siellä vilkasta.  Ainakin siellä pidettiin näemmä tarkkaa lukua siitä, kuka kaupungissa asui, ja kenen oli määrä kunnon juutalaisena maksaa pakolliset verot.  Kapernaumissa oli huomattu Jeesuksen muutto kaupunkiin, ja siksipä varmaan nuo temppeliveron kantajat oli lähetetty Pietarin kotiin selvittämään Jeesuksen suhtautumista veronmaksuun.  

Viime aikoina tiedotusvälineissä on tuotu esille näitä samoja pohdintoja.  Lapsilisän maksu ja yleensäkin sosiaaliturva on kyseenalaistettu.  Onpa eräs nuori poliitikon alku Tolvanen lausunut, että verotukseen perustuva julkinen sektori on huonosti toimiva ja epäeettinen keino muiden ihmisten auttamisen ja tukemisen päämäärän saavuttamiseksi.  Tolvanen jatkaa sanoen, että todellinen auttaminen on sitä, että hyväntekeväisyyttä ja muuta huolehtimista harjoitetaan vapaaehtoisesti.   Verotus tapahtuu väkivallan uhalla eli pakottamalla, joten veroista rahoitettava julkinen sosiaaliturva ei ole eettinen keino auttamiseen.

Jos satuitte pitämään perjantai-iltana television auki, näitte, mitä vapaaehtoinen auttaminen on parhaimmillaan.  Ylen Hyvä-säätiön järjestämän Nenäpäivä-keräyksen hyväksi toteutetut kampanjat kouluissa ja yrityksissä ja keräyksen huipennus perjantai-illan Nenäpäivä-showssa sai aikaan hyväntekeväisyysinnostuksen, ja keräys tuotti yli 2 miljoonaa euroa, jolla tuetaan kehitysmaiden avun tarpeessa olevia lapsia.  Erityisen puhuttelevia olivat videopätkinä näytetyt elämänkohtalot Malawissa ja Nairobissa.  Nuori malawilainen neljän lapsen äiti Loveness asui omatekemässään pikkuruisessa savimajassa, jossa ei ollut edes kunnollista kattoa.  Kodissa ei ollut ensimmäistäkään huonekalua, ei patjaa eikä peitteitä.  Ruoan neljälle lapselleen tuo teiniäiti hankki kerjäämällä ja käymällä keräämässä kylänsä myllyltä lattialle pudonnutta hiekkaista jauhoa.    

Nenäpäiväkeräys kuin myös Suomessa jo vuosikymmeniä toteutettu yhteisvastuukeräys osoittavat, että me osaamme auttaa vapaaehtoisesti.  En epäile sitä, ja hyvä on, että meistä löytyy tällaista pyyteetöntä rakkautta. En kuitenkaan uskalla edes ajatella, millainen olisi valtiomme tilanne ilman veronmaksupakotetta. Kuinka kauan tuo halu auttaa vapaaehtoisesti säilyisi mielissämme ja kuinka kauan lähellä olevien ihmisten hätä koskettaisi omaatuntoamme? Ennen pitkää me väsyisimme ainaiseen hätään ja avuntarpeeseen, joka alkaisi näkyä ovillamme ja porteillamme ja kadunkulmissa.  Tällainen Nenäpäiväkeräyksen tapainen kertarytinä auttamiseksi tuottaa tulosta, mutta suostuisimmeko vapaaehtoisesti antamaan verorahan suuruisen summan hyväntekeväisyyteen ja yhteisten asioiden hoitamiseen?  Onhan meillä ympäri maailmaa esimerkkejä siitä, mitä on elämä ilman sosiaaliturvaa.  Se on juuri sitä, mitä se on tuolla Afrikan köyhimmissä maissa ja köyhimmissä kaupungeissa.  Eivät maan rikkaat pidä huolta näistä avuttomista lapsista ja nuorista, eivät he rakenna omilla varoillaan parempaa maailmaa omien kansalaistensa köyhien elää.  Ei näissä maissa rikkaiden vapaaehtoiset almut riitä muuttamaan yhteiskuntaa paremmaksi.

Miten tänä syksynä tuntuukin siltä, että evankeliumit haastavat meitä melkoisen vahvasti ottamaan vastuuta lähimmäisistämme.  Hätä on suuri, ja se yhä suurenee maailmassamme.  Emme voi kulkea sen ohi, emme voi kirkossakaan keskittyä vain omien sisäisten haavojemme hoitamiseen.  Minua ovat puhutelleet suuresti ensi lauantaina Kortepohjan kirkkoon tulevan puhujavieraan Kai Sadinmaan aamuhartaudet.  Kai Sadinmaa toteaa Henki & elämä –lehden haastattelussa, että kirkko on kesyttänyt Jeesuksen ja vesittänyt evankeliumin poliittisuuden.  Sadinmaa lausuu myös, että ei ole oikein keskittyä hoitamaan vain yksilön sielua, kun ympärillä oleva yhteiskunta on tuhon partaalla.  Sadinmaan mukaan kirkko jakaa väärää lohdutusta, mikä on sitä, että piilotetaan maailma, viihdytetään sielua ja annetaan hetken unohdus kovasta todellisuudesta.  Todellinen lohdutus on sitä, että kohdataan maailman lohduttomuus, hän jatkaa.  Sadinmaa on sitä mieltä, että kirkon ja pappien tehtävä on paljastaa todellisuuden luonne, pahuuden kytkökset.  Armon kokemus on mahdollinen vain, kun tuodaan esiin pahuus, myös kollektiivinen pahuus, kirkkaalla ja vastustamattomalla tavalla.  

Sadinmaan aamuhartaudet ovat saaneet osakseen varmasti niin vihastusta kuin ihastusta.  Mutta mitä hän todella tahtoo saarnallaan saada aikaan?  Hän haluaa sytyttää ihmiset Jumalan valtakunnalle, joka on reaalinen todellisuus, läsnä tässä ja nyt.  Hän haluaa, että ihmiset uskaltavat heittäytyä tämän todellisuuden varaan, todellisuuden, jonka kantavana voimana on rakkaus, Jumalan rakkaus, joka on tullut ilmi Jeesus Nasaretilaisessa. Hän haluaa sytyttää ihmiset luopumaan tämän maailman arvoista, laskelmoinnista, jatkuvasta kilpailusta ja tehokkuudesta, huolimatta siitä, että oma asema vaarantuu.  Hän haluaa sytyttää ihmiset ottamaan ristinsä ja heittämään kapuloita tämän järjettömän, epäinhimillisen, mammonaa palvovan yhteiskunnan rattaisiin.   Minäkin haluan tätä.  Jeesuskin halusi tätä, sillä Jumala haluaa tätä.  

Jeesus Nasaretilaisessa kohtaamme Jumalan.  Jeesus on Jumalan valtakunnassa kuningas.  Jeesus heitti Pietarille veronmaksun yhteydessä kysymyksen siitä, maksavatko kuninkaan lapset veroa?  Eivät maksa, totesi Pietari.  Kuninkaan lapsina olemme vapaat.  Ethän sinäkään isänpäivää juhliva pienten tai aikuisten lastesi isä odota, että lapsesi maksaisivat sinulle rahana takaisin kaiken sen, mitä isällisen rakkautesi kautta olet huolenpitona heille osoittanut.  Eipä siis Jumalakaan Taivaallisena Isänä peri maksua omasta rakkaudestaan ja huolenpidostaan meitä kohtaan.  Hän ei vaadi pakkoveroa omiltaan.  Jumalan lapsina meillä on kaksi kotia: tämä maailma ja ajallinen elämä täällä sekä taivaan koti ja iankaikkinen elämä siellä.  Tässä maailmassa toimimme tämän maailman rajoitusten alaisina, mutta samalla teemme jo matkaa tuohon ikuiseen taivaan kotiin.  Taivaan portilla ei meiltä kysytä, onko verot maksettu? Ja jos kysytäänkin, saamme vastata, että kyllä ne on maksettu.  Jeesus maksoi ne kertakaikkisesti puolestamme.  

Jos emme maksakaan Jumalalle veroa, ei se meitä vapauta tämän maallisen yhteiskunnan velvollisuuksista.  Ei meitä velvoita hyvän tekemiseen ja hyvän puolesta taistelemiseen pelko, vaan rakkaus.  Rakkaus on siinä, että Jeesus on ensin rakastanut meitä.  Rakkaus ei ole vain tunne, se on konkreettisia tekoja.  Jeesuksen seuraaminen ei ole vain elämää kirkastusvuorella, vaan se on huipulta arkeen kulkemista ja ihmisten hädän kohtaamista.  Emme ole tuolla tiellä yksin. Jeesus Nasaretilainen, Jeesus-kuningas, on voimanamme.  Hän sai voiman Jumalalta, Hän laskeutui alas ihmisten hätään, ja Hän antaa meillekin viisauden ja rohkeuden taisteluun Jumalan hyvän tahdon toteutumisen puolesta.  Hän kutsuu seuraansa ja haastaa sanoen: ”Se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.”  Matt. 16: 25.