Usko ja epäusko - kuvia Jeesuksesta, saarna 14.10.2012

Joh. 7: 40–52

Jeesuksen sanat kuultuaan jotkut väkijoukosta sanoivat: »Tämän täytyy olla se profeetta.» Toiset sanoivat: »Hän on Messias.» Mutta toiset epäilivät: »Ei kai Messias Galileasta tule! Kirjoituksissahan sanotaan, että Messias on Daavidin jälkeläinen ja tulee Betlehemistä, Daavidin kotikaupungista.» Näin ihmiset alkoivat kiistellä hänestä. Muutamat halusivat ottaa hänet kiinni, mutta kukaan ei kuitenkaan käynyt häneen käsiksi.
    Jeesusta pidättämään lähetetyt miehet palasivat ylipappien ja fariseusten luo, ja nämä kysyivät: »Miksi ette tuoneet häntä?» Miehet vastasivat: »Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän.» Silloin fariseukset sanoivat: »Oletteko tekin antaneet eksyttää itsenne? Onko kukaan hallitusmies uskonut häneen? Tai yksikään fariseus? Tuo rahvas ei tiedä laista mitään - kirottuja kaikki!» Silloin Nikodemos, joka itse oli fariseus ja oli aiemmin käynyt tapaamassa Jeesusta, sanoi: »Eihän meidän lakimme mukaan ketään voi tuomita, ennen kuin on kuultu häntä ja otettu selville, mitä hän on tehnyt.» Mutta toiset sanoivat hänelle: »Taidat olla itsekin Galileasta. Tutki kirjoituksia, niin opit, ettei Galileasta tule profeettaa.»

Mitä sinä näet, kun katsot Jeesusta? Tässä kirkossa voimme katsoa alttarin yllä olevaa Jeesusta ristillä. Ja jokaisen meidän mielessämme on kuvia Jeesuksesta. Millainen on sinun kuvasi? Onko siinä kärsivä Jeesus vai näetkö kenties Jeesuksen keskellä jotain evankeliumin kertomusta: opettamassa, parantamassa vai niin edelleen? Vai nouseeko mieleesi jonkun Jeesusta esittäneen näyttelijän kasvot? Millainen Jeesus sinun sielusi silmien eteen avautuu? Mitä sinä näet, kun katsot Jeesusta?

Jos tämä kysymys kysyttäisiin satunnaisilta ohikulkijoilta vaikkapa Palokan kaupoilla, saisimme varmasti aika erilaisia vastauksia. Joku näkee Jeesuksessa suuren opettajan. Miehen joka herätti aikalaisiaan moraaliseen ja eettiseen pohdintaan, ja jonka puheista voimme löytää jotain meidänkin aikaamme sopivaa sisältöä. Joku näkee Jeesuksessa yhden länsimaisen kulttuurin syntyyn vaikuttaneista ajattelijoista, joka on jäänyt hämmästyttävällä tavalla mukaan kulttuurihistoriamme kirjoituksiin. Ja joku näkee Jeesuksessa profeetan, joka toi Jumalan viestiä tähän maailmaan. Ja sitten on vielä niitä, jotka Jeesusta ajatellessa toteavat roomalaisen sotilaan tavoin, että ”tämä mies oli todella Jumalan Poika”. Nämä ajatukset saavat jotkut näkemään Jeesusta ajatellessa punaista, ja julistamaan, että Jeesus on mielikuvitushahmo, tai kauan sitten elänyt Nasaretin mies, jonka perään jotkut vieläkin jaksavat itkeä ja vöyhöttää. Yksi Jeesus – monta kuvaa ja mielipidettä. Missä sinä seisot kaikkien näiden näkemysten keskellä? Missä me seisomme yhdessä Kristuksen kirkkona?

Näiden turvallisen kirkon seinien sisällä on helppo julistaa ihanaa evankeliumia Jumalan Pojasta, jota meillä on kiittäminen armosta, syntien anteeksiannosta ja jonka varassa on koko elämämme ja kuolemamme. Täällä tuohon iloon ja toivoon on helppo yhtyä, kun ei tarvitse ajatella niitä kriittisiä Jeesus-ajatuksia, joihin muualla törmää. Mutta vietämme suurimman osan ajastamme tuolla näiden seinien ulkopuolella. Siellä on arkinen elämänpiirimme ja maailma, johon me kiinteästi kuulumme. Siellä olemme myös lähellä kristinuskoa kritisoivia ajatuksia ja valitettavasti toisinaan myös keskellä ilmapiiriä, joka tuomitsee kaikenlaisen jumala-uskon menneiden aikojen häviäväksi ilmiöksi, josta nyt lopulta ollaan pääsemässä irti. Aikamme ilmapiiri on valitettavasti sellainen, että Jumalaan uskova joutuu kokemaan joskus olevansa ahtaalla ja edustavansa vastakulttuuria, missä ei ole muun maailman mittapuulla mitattuna mitään vetoa tai trendikkyyttä. Itse tunnen näitä tunteita työssäni, mutta myös ylipäänsä kristittynä, kun omassa elämässäni kohtaan toisia ihmisiä tai kun seuraan erilaisia medioita.  

Johanneksen evankeliumin 7. luvussa puhuttiin tällaisesta samantyyppisestä tilanteesta, jossa erilaiset käsitykset Jeesuksesta nousevat pintaan ja joutuvat törmäyskurssille. Evankeliumissa käydään keskustelua, joka osoittaa sen, kuinka Jeesus voidaan nähdä hyvin eri valossa ja sen myötä suhtautua uskoon hyvin eri tavalla. On aika mielenkiintoista, että tämän ajan keskusteluilla ja evankeliumeiden kertomuksilla on paljon yhteisiä teemoja, vaikka aika ja paikka ovat totaalisen erilaiset. Kaikki tämän ajan ilmiöinä pidetyt asiat eivät siis ehkä olekaan ainoastaan tämän ajan ilmiöitä, vaan niissä on jotain ajatonta peri-inhimillistä.

Evankeliumin katkelma sijoittuu Jeesuksen tarinassa kohtaan, jossa Jeesus on jo aika tavalla tunnettu ja herättänyt paljon huomiota. Ihmiset pohtivat, mitä ajattelisivat tästä miehestä, jota toisaalta pidetään Messiaana ja toisaalta syytetään Jumalan pilkasta, Mooseksen lain kyseenalaistamisesta ja monenlaisesta sopimattomasta liian suorasta puheesta ja käytöksestä. Lainopettajien lisäksi Rooman hallitusvalta näytti kääntyvän Jeesusta vastaan, minkä vuoksi tavallisen keskivertoihmisen saattoi olla aika pelottavaakin uskoa Jeesukseen kun samalla tuli vastustaneeksi väkivaltaisuuksiin kykenevää hallitusvaltaa. Jos me joskus olemme uskomme kanssa vähän ahtaalla, vielä ahtaammalla olivat ensimmäiset Jeesuksen seuraajat.

Evankeliumin katkelmassa keskustellaan siitä, kuka Jeesus todella on. Keskustelemassa on tavallisia Jeesusta kuulleita kansalaisia. Osa heistä on niin vaikuttuneita Jeesuksen sanoista ja teoista, että he sanovat, että tämän täytyy olla todella profeetta ja Messias. Toiset sen sijaan epäilevät, koska heidän ajatuksiinsa ei kerta kaikkiaan mahdu se että todellinen Messias voisi tulla niin kurjasta paikasta kuin Galileasta. Messiaan täytyy olla jotain suurempaa ja ihmeellisempää.

Tilanne jatkuu toisaalla, kun Jeesusta pidättämään lähetetyt miehet keskustelevat lainopettajien ja fariseusten kanssa. He tuottivat näille pettymyksen, koska vaikuttuivat Jeesuksesta itsekin niin paljon, että eivät pidättäneetkään tätä niin kuin tarkoitus oli ollut. Tästä fariseukset tietysti suuttuvat ja syyttävät miehiä siitä että ovat antaneet sokaista itsensä ja menneet mukaan kansan hurmokseen. Syntyy väistämättä kiista, kun eri käsitykset Jeesusta kohtaavat: Messias vai kiusankappale.

Sillon Jeesus saa yllättävältä taholta puolustajan, kun Nikodemos, itsekin fariseus, huomauttaa, että lain mukaan ketään ei voi tuomita ennen kuin on todella otettu selville, mitä hän on tehnyt. Tarina ei suoranaisesti kerro, halusiko Nikodemos todella puolustaa Jeesusta vai oliko hänen tarkoituksensa vain pitää rauhallisesti kiinni laista sen sijaan, että antaisi Jeesuksen herättämän ärsytyksen vaikuttaa toimintatapoihin. Joka tapauksessa hän oli valmis antamaan aikaa ja mahdollisuuden sen selvittämiselle, kuka Jeesus itse asiassa oli ja miksi hän toimi kansan keskuudessa niin kuin toimi.

Jostain syystä Nikodemos on jäänyt minulle vähän vieraaksi Raamatun henkilöksi ja niinpä tein pikaisen selvityksen siitä, kuka hän oikeastaan oli. Johanneksen evankeliumi ja todelliseksi aarteeksi osoittautunut mummoni hyllystä peräisin oleva kirja Raamatun henkilöistä kertoivat Nikodemoksen olleen fariseus, jota Jeesuksen puheet koskettivat ja joka siksi kunnioitti häntä suuresti. Samalla hän kuitenkin oli epävarma siitä, voiko todella uskoa Jeesuksen olleen Jumalan lähettämä Messias ja sen vuoksi hän ei koskaan aivan täysin liittynyt Jeesuksen seuraajien joukkoon. Kuitenkin Jeesus oli liikuttanut häntä niin paljon, että hän löysi itsensä puolustamasta häntä farisealaisten tovereidensa edessä. Nikodemos oli myös aiemmin mennyt keskellä yötä tapaamaan Jeesusta ja kertomaan, että uskoi Jeesuksen saaneen voiman opettajan työhönsä itse Jumalalta. Hän myös auttoi myöhemmin Joosef Arimatialaista Jeesuksen hautaamisessa. Kuitenkaan hän ei täysin koskaan omistautunut Jeesuksen asialle. Nikodemoksen Jeesus-kuva oli siis jollain tavalla epäselvä: siinä oli paljon uskoa ja kunnioitusta, mutta jotain jäi puuttumaan ja oma elinpiiri ja juuret saivat hänen pysyttelemään hieman etäällä. Nikodemoksessa asui sekä usko että epäusko.

Eikö tässä ole jotain valtavan tuttua, kun ajattelemme meidänkin ajan Jeesus-kuvia ja suhtautumista kristinuskoon. Minusta ainakin tuntuu siltä, että liikkuessani työssäni erilaisten suomalaisten parissa, kohtaa jatkuvasti Nikodemoksia, jotka häilyvät uskon ja epäuskon välimaastossa. Moni suomalainen pelkää sitä, että tulee leimatuksi negatiivisessa mielessä uskovaiseksi, mutta samalla kuitenkin haluaa vaalia kristillisiä perinteitä ja jossain siellä sydämessä on uskon siemen ja ennen kaikkea kunnioitus Jumalaa kohtaan. Tätä minä olen pappina näkevinäni ja siihen haluan uskoa. Usko ei ole koskaan ollut niin yksiselitteinen asia, että kansa olisi voinut helposti valita, kummassa joukossa seisoo: uskovien vai Jumalan kieltäjien puolella. Nuo ääripäät, kriittisimpien Jeesus-kuvien esittäjät tai uskoaan suureen ääneen julkisesti todistavat, tuntuvat luonnollisilta vain harvoille, ja suurin tungos on jossain siinä välillä, missä toinen jalka on tämän ajan kriittisyyden puolella, mutta todellinen tasapaino löytyy vain kun toinen jalka ottaa tukea kristillisestä perinteestä.

Suren usein sitä, miksi tämä suuri suomalainen Nikodemoksen kaltainen joukko kokee kirkon usein vieraaksi. Yleinen kokemus saattaa olla esimerkiksi se, että kirkkoa pidetään vain vahvasti uskovan sisäpiirin paikkana, jonne ei uskalla eikä haluakaan mennä oman häilyvyytensä kanssa. Moni kokee myös, että pitäisi olla kaikessa samaa mieltä muiden uskovien kanssa, jotta voisi kuulua joukkoon. Ehkä kannamme edelleen suurta historian painolastia, jonka vuoksi epäuskoaan ei uskalla helposti tunnustaa, vaan on helpompi olla yksinkertaisesti sivussa, ja on turvallisempaa antaa oman varovaisen uskon putkahdella esiin vain yksityisissä oman perheen hengellisissä tilaisuuksissa, kastejuhlissa ja hautajaisissa, ja olla julkisesti Jeesuksen sivuuttava Nikodemos.  Ja kuitenkin totuus on se, että me kirkon penkkiä uskollisesti kuluttavat seurakuntalaisetkin olemme moninainen joukko, ihanan sekalainen seurakunta, jonka keskuudessa on erilaisia kokemuksia, mielipiteitä ja hyvin inhimillistä ja herkkää etsintää ja kaipausta. Ja eikö meistäkin jokaisesta löysy palanen Nikodemosta, joka tasapainoilee uskonsa kanssa? Usko ja epäusko asuvat meissä jokaisessa. Se kumpi on enemmän pinnassa, riippuu monista tekijöistä: persoonallisuudestamme, perhetaustasta, elämäntarinasta, ihmisistä joiden seurassa vietämme aikaa ja juuri senhetkisestä elämäntilanteesta. Tulemme kirkkoonkin erilaisten tunteiden kanssa: Joku tulee ylistämään Jumalaa, kun usko on juuri nyt vahva ja Jumalan armo käsin kosketeltavaa omassa elämässä. Ja toinen tulee tähän paikkaan ja joukkoon juuri silloin, kun epäusko pitää sisimmässä suurta ääntä. Kirkko on ollut aina paitsi uskonsa tunnustamisen, myös etsimisen paikka, ja sen käsityksen toivoisin leviävän turuille ja toreille.

Uskon herättäminen on Pyhän Hengen tehtävä, ja siksi kenenkään ihmisen ei tule yrittää ottaa liian suurta roolia tai vastuuta siinä, löytääkö jokainen etsijä Jeesuksen tai kaipaukseensa vastauksen. Uskonnonvapauden ihanteissa on vinha perä - siinä että ketään ei taivutella tai painosteta.

Kuitenkin ajattelen, että meillä joille usko on luonnollinen elämässä vaikuttava asia, on jotain tehtävää siinä, kuinka kristinuskosta ja kirkosta vieraantuneet voivat nähdä meidät ja meidän kauttamme tämän ajan kristillisen kirkon. Kun me myönnämme oman pienuutemme ja uskon ajoittaisen heikkouden, voi uskossaan epävarma kokea, että hänkin voi kaikessa pienuudessaan olla osa Jeesuksen ystävien joukkoa. Ja kun me epävarmuudesta huolimatta vahvoina hetkinämme pidämme rohkeasti esillä evankeliumia, se ei jää pinnallisten ohi menevien ilmiöiden alle, vaan odottaa kärsivällisesti niitä, jotka etsivät ja kaipaavat Jeesusta. Eilen uutisoitiin, että uskonnollisten yhdyskuntien jäsenmäärät ovat olleet Suomessa viime vuosina kasvussa. Tieto koski niitä uskonnollisia yhdyskuntia, jotka eivät kuulu luterilaisen ja ortodoksisen kirkon piiriin. Tämä lienee yksi osoitus siitä, että hengellisyyden ja henkisyyden etsijöitä on liikkeellä.

Kuinka Jeesus suhtautui Nikodemokseen ja ylipäänsä etsijöihin? Ainoassa keskustelussaan, minkä Jeesus tiettävästi kävi kahden kesken Nikodemoksen kanssa, Jeesus rohkaisi Nikodemosta voimakkaasti uskomaan. Noihin Jeesuksen sanoihin sisältyy myös pienoisevankeliumi, jonka sanat oli siis osoitettu uskossaan epävarmalle Nikodemokselle. Jeesuksen vastaus epävarmuuteen oli evankeliumi itse, sanoma siitä, että Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään joka häneen uskoo joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. On hyvin henkilökohtainen asia, millaisen evankelistan itse kukin itsestään löytää. Kaikille ei ole luontevaa pitää sanomaa Jeesuksesta esillä joka tilanteessa ja puhua omasta uskostaan. Ne kenelle on armolahjana annettu tuo rohkeus, käyttäkööt sitä. Mutta yhtälailla evankeliumi menee eteenpäin, kun etsijä kohtaa meissä lähimmäisen, jolle usko on luonnollinen osa jokapäiväistä elämää. Kun uskoa pelkäävä kohtaa Jeesuksen ystävän, joka ei vaikutakaan täydelliseltä tai erikoiselta, voi se olla hänelle merkittävämpi evankeliumin julistus kuin yksikään saarna tai todistuspuhe. 

Tänään vietetään ekumeenista lähetyspyhää. Sen tarkoitus on korostaa kristittyjen yhteistä rukousta evankeliumin eteenpäin menemiseksi ja vahvistaa kristittyjä yhteisessä lähetystehtävässä. Toivon ja rukoilen, että jokainen voi löytää tästäkin messusta rohkaisua omalle elämälleen kristittynä ja sen kautta etsiä omaa paikkaa Jeesuksen lähettiläänä siinä elämänpiirissä, missä elää arkista elämää. Armollinen Jumala meitä siunatkoon ja lähettäköön meitä niiden ihmisten luo, jotka tarvitsevat meitä uskossa ja rakkaudessa.