Kynttilänpäivänä
Jeesus sanoi: "Vielä hetken aikaa valo on teidän keskellänne. Kulkekaa niin kauan kuin teillä on valo, ettei pimeys saisi teitä valtaansa. Joka kulkee pimeässä, ei tiedä, minne on menossa. Niin kauan kuin teillä on valo, uskokaa valoon, jotta teistä tulisi valon lapsia." Tämän sanottuaan Jeesus lähti ja poistui heidän näkyvistään.
Joh. 12: 35-36
Me suomalaiset tiedämme, mitä on kulkea pimeässä. Kaamoksen aikaan on täällä Jyväskylänkin korkeuksilla päivä niin lyhyt, että aamulla työhön lähtiessä on vielä pimeää ja iltapäivällä kotiin palatessa jälleen pimeää. Jos sydän on lämmin, kestämme talven pimeyden ja kylmyyden, mutta miten onkaan pimeää se pimeys, mikä voi olla ihmisen sydämessä tai mikä voi kohdata kansakuntaa keskellä maan sisäisen sotatilan kauheuksia.
Tänään avattava yhteisvastuukeräys tukee Ugandan köyhiä. Sana Uganda ei tuo mieleeni juuri mitään muuta kuin väkivaltaa ja kärsimystä. 1970-luvulla Uganda oli tunnettu julman diktaattorin Idi Aminin hallitsemana maana. 1980-luvulla kansa valitsi presidentikseen sissiliikkeen johtajan Musevenin, mutta väkivaltainen kapinallisryhmä Herran vastarinta-armeija, LRA, aiheuttaa suunnatonta hätää ja ahdistusta siviilien elämään Pohjois-Ugandassa. Kerrotaan, että tämä väkivaltainen uskonnollisena itseään pitävä kapinallisryhmä silpoo, raiskaa ja kidnappaa varsinkin alueen lapsia. Poikia myös pakotetaan liikkeen taistelijoiksi ja tyttöjä sotilaiden seksiorjiksi.
Tämän kaiken keskellä on yritettävä löytää elämän tasapaino. Suomessa yhteisvastuukeräyksen vieraina ovat ugandalaiset Esther Akao ja Andrew Masaba. He kertovat, että heidän tehtävänään on palauttaa toivo. Esther varttui keskellä Pohjois-Ugandan väkivaltaisuuksia. Sotajoukot kaappasivat hänen koulustaan paljon tyttöjä. Osa tytöistä tuli takaisin, mutta monista ei vieläkään tiedetä mitään. Samoihin aikoihin Itä-Ugandassa koulupoika Andrew näki sanomalehdessä kuvan pohjoisesta, jossa kokonainen kylä oli tuhottu ja ihmiset paloiteltu. – Sitä kuvaa en unohda koskaan. Molemmat päättivät tehdä asialle jotain. Tänään Esther Akao ja Andrew Masaba työskentelevät Pohjois-Ugandassa Luterilaisen Maailmanliiton, LML, palveluksessa, jonka säästöryhmätyötä tämän vuoden Yhteisvastuukeräys tukee.
Jeesus oli toivon ja valon tuoja. Hänestä huokui jumalallinen kirkkaus ja valo, jonka pieni ihminen sai kokea armon ja rakkauden muodossa. Johanneksen evankeliumin alussa sanotaan: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta. Hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet, armoa armon lisäksi.” (Joh.1: 14-16.) Jeesus kutsuu meitä saman valon lapsiksi, valon kantajiksi. Hän on antanut meille tehtävän levittää valoaan pimeyden keskellä. Toivo, jonka tuojina Esther ja Andrew toimivat, voi näyttää täältä katsottuna vain pieneltä valonpilkahdukselta, mutta se voi silti saada suuria aikaan yhden ihmisen elämässä.
Jeesus kutsuu ihmistä uskomaan valoon. Tämähän tuntuu varsin luonnolliselta asialta. Totta kai uskomme valoon. Vai kuinka se onkaan? Usko on enemmän kuin asian totena pitämistä. Se on luottamista ja ojentautumista toivon mukaan, se on näkymättömän näkemistä. Mikä olisi ugandalaiselle masennetulle ihmiselle valon näkemistä? Se olisi uskoa siihen, että parempi aika vielä koittaa Ugandaankin. Se olisi uskoa siihen, että rakkaus ja armo voittavat väkivallan, ja että pelko tulisi turhaksi rauhan saapuessa kotiseudulle.
Kovin hämmentävältä tuntuu se, että tuo väkivaltaisuuksia harrastava kapinallisjoukko ammentaa voimansa pimeyden tekoihin Raamatusta. Se sanoo toimivansa sen puolesta, että Ugandasta tulisi maa, jota hallittaisiin Raamatun kymmenen käskyn mukaisesti. Ehkäpä tässä on juuri se suuri uskonnollisuuden ja uskon ero, mistä Johanneksen evankeliumin alussa puhutaan: ”Lain välitti Mooses, armon ja totuuden toi Jeesus Kristus.” Lakihenkinen usko saa aikaan vihaa ja katkeruutta. Se on tuomitsevaa vedoten kirjoitettuun sanaan. Tätä vastaan oli armollinen Herramme Jeesus Kristus. Hän oli valo, jossa ei ollut lainkaan pimeyttä. Hän oli täynnä armoa ja totuutta. Hän oli meille Jumalan rakkauden elävä todistus. Ja hänet me ihmiskuntana ristiinnaulitsimme.
Mitä me teemme tänään? Missä on rakkaus, missä on armo, missä on haavoja hoitava lempeys? Meissä, jotka haluaisimme olla uskollisia valon kantajia, on vielä pimeyttä. Silloinkin, kun arvelemme tuntevamme totuuden, saatamme eksyä, sillä meidän totuutemme, jonka uskomme perustuvan Jumalan lakiin, voi olla oman rajallisen arviointikykymme turmelema.
Kun Jeesus oli lausunut ihmisille nuo havahduttavat sanansa valosta ja valon lapsina olemisesta, kerrotaan, että hän lähti ja poistui heidän näkyvistään. Pian nuo kuulijat löysivät Jeesuksen uudelleen, mutta eivät häntä kuullakseen vaan hänet ristiinnaulitakseen. Emmehän uudelleen ristiinnaulitse Vapahtajaamme, jonka seuraajiksi meidät on kastettu, johon me uskomme, ja joka on meidät lähettänyt maailmaan valon lapsina kulkemaan?
Michel Quoist, edesmennyt ranskalainen katolinen pappi, on jälleen alkanut minua syvästi puhutella kirjoituksillaan. Hänen 1950-luvulla kirjoittamansa kirja Rukouksia elämän arjesta haastaa meitä kristittyjä toimimaan Kristuksen rakkauden välikappaleina tämän maailman keskellä. Hän kirjoittaa: ”Jos osaisimme katsella elämää Jumalan silmin, huomaisimme, ettei maailmassa ole mitään maallista, vaan päinvastoin kaikki osallistuu Jumalan valtakunnan rakentamiseen. Täten usko ei merkitse ainoastaan katseen kohottamista kohti Jumalaa, vaan se merkitsee myös maailman katselemista, mutta Kristuksen silmin. Jos olisimme antaneet Kristuksen tunkeutua koko olemukseemme, jos olisimme antaneet katseemme puhdistua kylliksi, ei maailma enää olisi meille esteenä, vaan siitä muodostuisi alituinen, jatkuva kutsu tehdä työtä Isälle, jotta hänen valtakuntansa tulisi Kristuksessa niin maan päälle kuin taivaisiin. Meidän on rukoiltava Jumalalta uskoa, että osaisimme katsella elämää.”
Tänään iloitsemme kolmesta uudesta vakituiseen virkaan ja työsuhteeseen valitusta työntekijästämme täällä Palokassa. Kristus on antanut meille jokaiselle tehtävän toimia evankeliumin palveluksessa, mutta seurakuntana saamme siunata ja tukea niitä, jotka ovat saaneet erityisen kutsun palvella työllään seurakuntaa ja Jumalaa. Te, Ilkka, Katja ja Mira, toimitte työssänne kaikki lasten ja nuorten keskellä. Ilkka, sinä tiedät erityisnuorisotyötä tekevänä, millainen voi olla nuoren ihmisen sydämen pimeys, jos häntä on haavoitettu tavalla tai toisella. Saat omassa virassasi olla toivoon ja valoon auttaja sille, jonka elämä ei aina ole helppoa. Sinä, Mira, olet aloittanut virassa, jossa tavoitat sekä perheitä että kouluikäisiä. Saat työsi kautta jakaa itse Kristuksen rakkautta lapsille ja neuvoa isiä ja äitejä siinä, miten hekin tätä rakkautta voivat omille lapsilleen välittää. Sinä, Katja, olet vastaanottanut tehtävän, jossa saat jakaa Kristuksesta kumpuavaa iloa pienten lasten elämään ja tarjota apuasi myös vanhemmille, jotka kamppailevat kasvatustehtävän vaatimusten paineen keskellä. Teitä jokaista tarvitaan. Teidät on kutsuttu ja valittu valon kantajiksi. Teidät on kutsuttu tekemään työtä Isälle, jotta hänen valtakuntansa tulisi Kristuksessa niin maan päälle kuin taivaisiin. Rohkaiskoon teitä Kristuksen lupaus, että hän on aina teidän kanssanne. Hän tukee teitä työssänne, sillä te olette Jumalan asialla.
Joh. 12: 35-36
Me suomalaiset tiedämme, mitä on kulkea pimeässä. Kaamoksen aikaan on täällä Jyväskylänkin korkeuksilla päivä niin lyhyt, että aamulla työhön lähtiessä on vielä pimeää ja iltapäivällä kotiin palatessa jälleen pimeää. Jos sydän on lämmin, kestämme talven pimeyden ja kylmyyden, mutta miten onkaan pimeää se pimeys, mikä voi olla ihmisen sydämessä tai mikä voi kohdata kansakuntaa keskellä maan sisäisen sotatilan kauheuksia.
Tänään avattava yhteisvastuukeräys tukee Ugandan köyhiä. Sana Uganda ei tuo mieleeni juuri mitään muuta kuin väkivaltaa ja kärsimystä. 1970-luvulla Uganda oli tunnettu julman diktaattorin Idi Aminin hallitsemana maana. 1980-luvulla kansa valitsi presidentikseen sissiliikkeen johtajan Musevenin, mutta väkivaltainen kapinallisryhmä Herran vastarinta-armeija, LRA, aiheuttaa suunnatonta hätää ja ahdistusta siviilien elämään Pohjois-Ugandassa. Kerrotaan, että tämä väkivaltainen uskonnollisena itseään pitävä kapinallisryhmä silpoo, raiskaa ja kidnappaa varsinkin alueen lapsia. Poikia myös pakotetaan liikkeen taistelijoiksi ja tyttöjä sotilaiden seksiorjiksi.
Tämän kaiken keskellä on yritettävä löytää elämän tasapaino. Suomessa yhteisvastuukeräyksen vieraina ovat ugandalaiset Esther Akao ja Andrew Masaba. He kertovat, että heidän tehtävänään on palauttaa toivo. Esther varttui keskellä Pohjois-Ugandan väkivaltaisuuksia. Sotajoukot kaappasivat hänen koulustaan paljon tyttöjä. Osa tytöistä tuli takaisin, mutta monista ei vieläkään tiedetä mitään. Samoihin aikoihin Itä-Ugandassa koulupoika Andrew näki sanomalehdessä kuvan pohjoisesta, jossa kokonainen kylä oli tuhottu ja ihmiset paloiteltu. – Sitä kuvaa en unohda koskaan. Molemmat päättivät tehdä asialle jotain. Tänään Esther Akao ja Andrew Masaba työskentelevät Pohjois-Ugandassa Luterilaisen Maailmanliiton, LML, palveluksessa, jonka säästöryhmätyötä tämän vuoden Yhteisvastuukeräys tukee.
Jeesus oli toivon ja valon tuoja. Hänestä huokui jumalallinen kirkkaus ja valo, jonka pieni ihminen sai kokea armon ja rakkauden muodossa. Johanneksen evankeliumin alussa sanotaan: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta. Hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet, armoa armon lisäksi.” (Joh.1: 14-16.) Jeesus kutsuu meitä saman valon lapsiksi, valon kantajiksi. Hän on antanut meille tehtävän levittää valoaan pimeyden keskellä. Toivo, jonka tuojina Esther ja Andrew toimivat, voi näyttää täältä katsottuna vain pieneltä valonpilkahdukselta, mutta se voi silti saada suuria aikaan yhden ihmisen elämässä.
 |
| Esther Akao on Luterilaisen maailmanliiton projektikoordinaattori Paderissa. Hän tukee ryhmien käynnistämistä ja kouluttaa kenttätyöntekijöitä, jotka käyvät säästöryhmissä säännöllisesti. |
Kovin hämmentävältä tuntuu se, että tuo väkivaltaisuuksia harrastava kapinallisjoukko ammentaa voimansa pimeyden tekoihin Raamatusta. Se sanoo toimivansa sen puolesta, että Ugandasta tulisi maa, jota hallittaisiin Raamatun kymmenen käskyn mukaisesti. Ehkäpä tässä on juuri se suuri uskonnollisuuden ja uskon ero, mistä Johanneksen evankeliumin alussa puhutaan: ”Lain välitti Mooses, armon ja totuuden toi Jeesus Kristus.” Lakihenkinen usko saa aikaan vihaa ja katkeruutta. Se on tuomitsevaa vedoten kirjoitettuun sanaan. Tätä vastaan oli armollinen Herramme Jeesus Kristus. Hän oli valo, jossa ei ollut lainkaan pimeyttä. Hän oli täynnä armoa ja totuutta. Hän oli meille Jumalan rakkauden elävä todistus. Ja hänet me ihmiskuntana ristiinnaulitsimme.
Mitä me teemme tänään? Missä on rakkaus, missä on armo, missä on haavoja hoitava lempeys? Meissä, jotka haluaisimme olla uskollisia valon kantajia, on vielä pimeyttä. Silloinkin, kun arvelemme tuntevamme totuuden, saatamme eksyä, sillä meidän totuutemme, jonka uskomme perustuvan Jumalan lakiin, voi olla oman rajallisen arviointikykymme turmelema.
Kun Jeesus oli lausunut ihmisille nuo havahduttavat sanansa valosta ja valon lapsina olemisesta, kerrotaan, että hän lähti ja poistui heidän näkyvistään. Pian nuo kuulijat löysivät Jeesuksen uudelleen, mutta eivät häntä kuullakseen vaan hänet ristiinnaulitakseen. Emmehän uudelleen ristiinnaulitse Vapahtajaamme, jonka seuraajiksi meidät on kastettu, johon me uskomme, ja joka on meidät lähettänyt maailmaan valon lapsina kulkemaan?
Michel Quoist, edesmennyt ranskalainen katolinen pappi, on jälleen alkanut minua syvästi puhutella kirjoituksillaan. Hänen 1950-luvulla kirjoittamansa kirja Rukouksia elämän arjesta haastaa meitä kristittyjä toimimaan Kristuksen rakkauden välikappaleina tämän maailman keskellä. Hän kirjoittaa: ”Jos osaisimme katsella elämää Jumalan silmin, huomaisimme, ettei maailmassa ole mitään maallista, vaan päinvastoin kaikki osallistuu Jumalan valtakunnan rakentamiseen. Täten usko ei merkitse ainoastaan katseen kohottamista kohti Jumalaa, vaan se merkitsee myös maailman katselemista, mutta Kristuksen silmin. Jos olisimme antaneet Kristuksen tunkeutua koko olemukseemme, jos olisimme antaneet katseemme puhdistua kylliksi, ei maailma enää olisi meille esteenä, vaan siitä muodostuisi alituinen, jatkuva kutsu tehdä työtä Isälle, jotta hänen valtakuntansa tulisi Kristuksessa niin maan päälle kuin taivaisiin. Meidän on rukoiltava Jumalalta uskoa, että osaisimme katsella elämää.”
Tänään iloitsemme kolmesta uudesta vakituiseen virkaan ja työsuhteeseen valitusta työntekijästämme täällä Palokassa. Kristus on antanut meille jokaiselle tehtävän toimia evankeliumin palveluksessa, mutta seurakuntana saamme siunata ja tukea niitä, jotka ovat saaneet erityisen kutsun palvella työllään seurakuntaa ja Jumalaa. Te, Ilkka, Katja ja Mira, toimitte työssänne kaikki lasten ja nuorten keskellä. Ilkka, sinä tiedät erityisnuorisotyötä tekevänä, millainen voi olla nuoren ihmisen sydämen pimeys, jos häntä on haavoitettu tavalla tai toisella. Saat omassa virassasi olla toivoon ja valoon auttaja sille, jonka elämä ei aina ole helppoa. Sinä, Mira, olet aloittanut virassa, jossa tavoitat sekä perheitä että kouluikäisiä. Saat työsi kautta jakaa itse Kristuksen rakkautta lapsille ja neuvoa isiä ja äitejä siinä, miten hekin tätä rakkautta voivat omille lapsilleen välittää. Sinä, Katja, olet vastaanottanut tehtävän, jossa saat jakaa Kristuksesta kumpuavaa iloa pienten lasten elämään ja tarjota apuasi myös vanhemmille, jotka kamppailevat kasvatustehtävän vaatimusten paineen keskellä. Teitä jokaista tarvitaan. Teidät on kutsuttu ja valittu valon kantajiksi. Teidät on kutsuttu tekemään työtä Isälle, jotta hänen valtakuntansa tulisi Kristuksessa niin maan päälle kuin taivaisiin. Rohkaiskoon teitä Kristuksen lupaus, että hän on aina teidän kanssanne. Hän tukee teitä työssänne, sillä te olette Jumalan asialla.
