Saarna 21.6.2009
KOTTIKÄRRYISSÄ
Kun he tekivät taivalta, muuan mies sanoi Jeesukselle: "Minä seuraan sinua, minne ikinä menetkin." Jeesus sanoi hänelle: "Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi." Eräälle toiselle Jeesus sanoi: "Seuraa minua!" Tämä vastasi: "Herra, anna minun ensin käydä hautaamassa isäni." Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Anna kuolleiden haudata kuolleensa. Lähde sinä julistamaan Jumalan valtakuntaa." Vielä eräs toinen sanoi: "Herra, minä seuraan sinua, mutta anna minun ensin käydä hyvästelemässä kotiväkeni." Hänelle Jeesus vastasi: "Joka tarttuu auraan ja katsoo taakseen, ei ole sopiva Jumalan valtakuntaan." (Luuk. 9:57-62)
Erääseen kaupunkiin oli tullut sirkus. Ihmiset seurasivat henkeään pidätellen sirkustaiteilijoiden hienoja esityksiä. Erityisesti nuorallatanssija kirvoitti raikuvat suosionosoitukset. Hän teki ilmiömäisiä temppuja korkealla katsojien päiden yläpuolella. Kerran hän kuitenkin yllättäen keskeytti ohjelmansa. Hän katsoi alhaalla olevaa yleisöä ja teki heille kysymyksen: "Uskotteko, että pystyn kuljettamaan täysinäiset kottikärryt tämän nuoran päästä päähän?" Kaikki huusivat innoissaan: "Tietysti, sinähän pystyt ihan mihin vain!" Nuorallatanssija hymyili arvoituksellisesti ja osoitti sitten erästä kaikkein kovaäänisintä miestä yleisön joukossa: "Tule tänne ja istu kottikärryihin, niin minä työnnän sinua nuoraa pitkin." Miehen innokkuus haihtui hetkessä ja hän valahti kalmankalpeaksi. Hän alkoi sopertaa: "Ei, ei, en minä sitä tarkoittanut. Ehkä joku muu haluaisi olla vapaaehtoinen..."
Päivän evankeliumin alussa muuan mies keskusteli Jeesuksen kanssa. Hänkin tuntui olevan ihailtavan innokas. Hän vakuutti seuraavansa Jeesusta, minne ikinä hän meneekin. Jeesus näytti kuitenkin suhtautuvan nihkeästi miehen ehdotukseen: "Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi." Mistä tässä keskustelussa oli kysymys?
Miehen innokkuus oli sinänsä ihan hyvä asia. Elämä menee hukkaan, jos se on vain passiivista, innotonta olemista. Se ei vastaa Raamatun käsitystä Jumalan tahdon mukaisesta elämästä. Psalmin kirjoittaja luonnehtii jumalattomia ihmisiä: "He ovat kuin akanat, joita tuuli ajaa" (Ps. 1:4). Ihminen, joka vain olla möllöttää, ajelehtii kuin akana tuulen mukana sinne tänne. Elämä on tarkoitettu johonkin muuhun kuin päämäärättömään ajelehtimiseen.
Miksi Jeesus sitten toppuutteli miestä, joka tuntui olevan täynnä innokkuutta? Ajattelen, että oli kyse jostakin samantapaisesta asetelmasta kuin nuorallatanssijan esittämässä haasteessa katsojalleen. On aivan eri asia huutaa yleisön joukossa kuin osallistua itse haastavan tempun toteuttamiseen. Evankeliumin miehen innokkuus oli sittenkin tällaista sivustakatsojan yli-innokkuutta. Se kuului selvästi hänen sanoissaan:
"Minä seuraan sinua, minne ikinä menetkin."
Mies ei tajunnut, mitä hän puhui. Kukaan ei voinut seurata Jeesusta sinne, minne hänen piti mennä. Ihmisen Pojan kärsimystie vei hänet Golgatan ristinpuulle. Hän kantoi koko maailman synnit harteillaan. Jeesus ei tavoitellut maallista rikkautta eikä kunniapaikkoja. Niitä mies varmaan kuvitteli saavansa hänen seurassaan. Mutta Jeesus kutsui häntä johonkin aivan muuhun. "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua" (Matt. 16:24).
Elämän arjessa kaikki yli-innokkuus karisee pois. Se, mikä on lähtöisin meistä itsestämme, joutuu antamaan tilaa sille, minkä Pyhä Henki saa aikaan. Hän vaikuttaa meissä oikean innokkuuden. Apostoli Paavali kehotti Rooman kristittyjä: "Älkää olko velttoja, olkaa innokkaita, palakoon teissä Hengen tuli" (Room. 12:11). Innokkuus ja palavuus ovat apostolinkin mukaan olennainen osa Kristuksen seuraamista ja elämän perimmäistä tarkoitusta. Paavali tarkoitti kehotuksensa yhtä lailla vasta-alkajille kuin uskon tietä pitkään vaeltaneille. Pyhän Hengen vaikuttaman oikean innokuuden ja palavuuden rinnalla meidän yrityksemme näyttävät lähinnä surkuhupaisalta puuhastelulta.
Eräälle toiselle miehelle Jeesus esitti suoran kutsun: "Seuraa minua!" Tämä kuitenkin vastasi: "Herra, anna minun ensin käydä hautaamassa isäni." Ensi kuussa tulee kuluneeksi tasan kaksikymmentä vuotta oman isäni kuolemasta. Hän menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen 60-vuotispäivänsä aattona. Isän hautajaiset ovat palanneet usein mieleeni. Jos joku olisi sanonut minulle suruaikana tai myöhemminkään mitään sellaista kuin Jeesus, olisin kokenut sen todella loukkaavana. En tiedä, olisinko pystynyt antamaan sitä koskaan anteeksi.
"Anna kuolleiden haudata kuolleensa. Lähde sinä julistamaan Jumalan valtakuntaa." Näin Jeesus todellakin sanoi.
Jeesuksen karkean oloiset sanat eivät johtuneet tilannetajun pettämisestä. Hän näki miehen sydämeen ja tiesi hänen käyttävän isän hautajaisia verukkeena hänen kutsunsa välttelemiseen. En usko, että Jeesus halusi oikeasti kieltää miestä menemästä isän hautajaisiin. Ei Jeesus ollut niin tunteeton. Hänen tarkoituksensa oli koetella miehen uskoa. Oliko tämä ymmärtänyt, miten tärkeästä asiasta Jumalan valtakunnassa oli kyse? Menneisyyteen takertumisen sijasta miehen oli nyt aika katsoa eteenpäin ja ottaa ne askeleet, jotka Jumala oli hänelle tarkoittanut. Verukkeiden aika oli ohi. Oli aika tulla ulos kaapista ja tunnustaa väriä!
Joskus mekin koemme olevamme käännekohdassa. Ehkä juuri läheisen ihmisen kuolema tai jokin muu merkittävä kokemus haastaa meitä puntaroimaan asioita aivan uudesta näkökulmasta. Koemme, että Jumala kutsuu meitä uusiin haasteisiin ja tehtäviin. Vanhojen rutiinien ja tottumusten on annettava tilaa Jumalan kutsun seuraamiselle. Otteen irrottaminen vanhasta voi tehdä tosi kipeää, mutta vähän kerrassaan huomaamme, että se on parasta mitä meille on koskaan tapahtunut. Kadottaessamme elämän Jeesuksen tähden löydämme sen. Haudatkoon siis kuolleet kuolleensa - me olemme Jumalan lapsia ja tunnustamme hänen väriään!
Evankeliumissa mainittu kolmas mies halusi seurata Jeesusta, mutta hänen piti päästä ensin hyvästelemään kotiväkensä. Jeesus vastasi hänelle yhtä tylyn tuntuisesti kuin kahdelle muullekin: "Joka tarttuu auraan ja katsoo taakseen, ei ole sopiva Jumalan valtakuntaan."
Jeesus ei vaatinut seuraajiltaan perhesiteiden katkaisemista. Hän päinvastoin antoi meille mahtavan esimerkin niiden vaalimisesta. Riippuessaan Golgatan ristinpuulla, tuskallisen kuoleman jo lähestyessä hän pyysi rakkainta opetuslasta huolehtimaan äidistään. Jotakin samanlaista välittämistä ja huolenpitoa hän odottaa meiltäkin suhteessa läheisiimme. Ei hän halua meidän hyvästelevän toisiamme täällä ajassa. Hän haluaa antaa meidät toinen toisillemme syvemmin kuin osaamme edes ajatella.
Kaikkein läheisimmille ihmisille voi olla tosi haastavaa kertoa uskosta, mikäli he eivät jaa meidän uskoamme. Joissakin tapauksissa olisi houkuttelevan helppoa antaa asian vain olla ja luottaa siihen, että Jumala kyllä tekee työtään läheisten sydämissä meistä riippumatta. Niin hän tietysti tekeekin. Kuinka voisimme silti jättää kertomatta rakkaimmille ihmisille sitä, minkä tiedämme olevan parasta maan päällä? Juuri siksi että he ovat meille rakkaita, emme voi vaieta. Usko voi erottaa meitä toisistamme, mutta periksi emme saa antaa. Saamme rukoilla Jumalalta lisää rakkautta ja kärsivällisyyttä. Saamme luottaa siihen, että Jumala voi avata nekin portit, joita on meidän mielestämme mahdotonta avata.
Jeesus ei anna meille lupaa valita helpointa tietä. Hän kutsuu meidät sinne, missä uskomme joutuu kohtaamaan kaikkein suurimmat haasteet. Kun julistamme koko elämällämme uskoa Jeesukseen Kristukseen, olemme kuin kottikärrryissä, joita nuorallatanssija työntää korkealla yläilmoissa. Uskossa elämisen ei kuulukaan olla helppoa. Jumalan lapsen osaan kuuluu rohkea heittäytyminen uskon varaan ja riskinotto. Kottikärryissä on silti hyvä olla, sillä tiedämme, kenen käsissä ne ovat. Jeesus ei päästä meitä otteestaan.
Jumalan lapsi ei yritä istua kahdella tuolilla yhtä aikaa. Jos annamme Jumalalle vain rippeitä siitä, mitä voisimme hänelle antaa, kokemuksemme hänestä jää vain rippeiksi siitä, mitä se voisi olla. Jos annamme hänelle kaiken, hänkin puolestaan antaa meille kaiken. Juuri tästä Jeesus muistutti sanoessaan kolmannelle miehelle: "Joka tarttuu auraan ja katoo taakseen, ei ole sopiva Jumalan valtakuntaan." Jeesuksella lienee huomauttamista meille kaikille tässä asiassa. Voisimme antaa hänelle niin paljon enemmän kuin olemme vielä tähän mennessä antaneet!
Jumalan valtakuntaan tai Jumalan valtakunnan työhön ei kukaan meistä ole sopiva sellaisenaan.
Jumalan valtakuntaan pääsemme vain uskon kaitaa tietä pitkin, yksin armosta, yksin Jeesuksen Kristuksen tähden. Johanneksen ilmestyksen kuvaus perille päässeistä soveltuu kaikkkiin niihin, jotka ovat sopivia Jumalan valtakuntaan: "He ovat pesseet vaatteensa ja valkaiseet ne Karitsan veressä" (Ilm. 7:14).
Vanhassa Kristinopissa määriteltiin lyhyesti ja ytimekkäästi, kuka on kelvollinen ehtoolliselle: "Kelvollinen ehtoollisvieras on se, joka tarvitsee Kristusta." Näin alas Kristus laskee riman tänäkin päivänä täällä Palokan kirkossa. Meidän ei tarvitse olla mitään täydellisen onnistuneita, kauniita eikä rohkeita superihmisiä. Riittää, että me tarvitsemme häntä, syntiemme sovittajaa, iankaikkisen elämän ja autuuden antajaa. Riittää, että tarvitsemme häntä, hän kyllä pitää lopusta huolen. Hän ruokkii nälkäiset hyvyyksillään ja avaa meille taivaan porit sepposen selälleen. Kaikki häntä tarvitsevia Jeesus kutsuu luokseen: "Tulkaa, kaikki on jo valmiina." En tiedä tämän ihanampia sanoja.
Seppo Hautalahti
Kun he tekivät taivalta, muuan mies sanoi Jeesukselle: "Minä seuraan sinua, minne ikinä menetkin." Jeesus sanoi hänelle: "Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi." Eräälle toiselle Jeesus sanoi: "Seuraa minua!" Tämä vastasi: "Herra, anna minun ensin käydä hautaamassa isäni." Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Anna kuolleiden haudata kuolleensa. Lähde sinä julistamaan Jumalan valtakuntaa." Vielä eräs toinen sanoi: "Herra, minä seuraan sinua, mutta anna minun ensin käydä hyvästelemässä kotiväkeni." Hänelle Jeesus vastasi: "Joka tarttuu auraan ja katsoo taakseen, ei ole sopiva Jumalan valtakuntaan." (Luuk. 9:57-62)
Erääseen kaupunkiin oli tullut sirkus. Ihmiset seurasivat henkeään pidätellen sirkustaiteilijoiden hienoja esityksiä. Erityisesti nuorallatanssija kirvoitti raikuvat suosionosoitukset. Hän teki ilmiömäisiä temppuja korkealla katsojien päiden yläpuolella. Kerran hän kuitenkin yllättäen keskeytti ohjelmansa. Hän katsoi alhaalla olevaa yleisöä ja teki heille kysymyksen: "Uskotteko, että pystyn kuljettamaan täysinäiset kottikärryt tämän nuoran päästä päähän?" Kaikki huusivat innoissaan: "Tietysti, sinähän pystyt ihan mihin vain!" Nuorallatanssija hymyili arvoituksellisesti ja osoitti sitten erästä kaikkein kovaäänisintä miestä yleisön joukossa: "Tule tänne ja istu kottikärryihin, niin minä työnnän sinua nuoraa pitkin." Miehen innokkuus haihtui hetkessä ja hän valahti kalmankalpeaksi. Hän alkoi sopertaa: "Ei, ei, en minä sitä tarkoittanut. Ehkä joku muu haluaisi olla vapaaehtoinen..."
Päivän evankeliumin alussa muuan mies keskusteli Jeesuksen kanssa. Hänkin tuntui olevan ihailtavan innokas. Hän vakuutti seuraavansa Jeesusta, minne ikinä hän meneekin. Jeesus näytti kuitenkin suhtautuvan nihkeästi miehen ehdotukseen: "Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi." Mistä tässä keskustelussa oli kysymys?
Miehen innokkuus oli sinänsä ihan hyvä asia. Elämä menee hukkaan, jos se on vain passiivista, innotonta olemista. Se ei vastaa Raamatun käsitystä Jumalan tahdon mukaisesta elämästä. Psalmin kirjoittaja luonnehtii jumalattomia ihmisiä: "He ovat kuin akanat, joita tuuli ajaa" (Ps. 1:4). Ihminen, joka vain olla möllöttää, ajelehtii kuin akana tuulen mukana sinne tänne. Elämä on tarkoitettu johonkin muuhun kuin päämäärättömään ajelehtimiseen.
Miksi Jeesus sitten toppuutteli miestä, joka tuntui olevan täynnä innokkuutta? Ajattelen, että oli kyse jostakin samantapaisesta asetelmasta kuin nuorallatanssijan esittämässä haasteessa katsojalleen. On aivan eri asia huutaa yleisön joukossa kuin osallistua itse haastavan tempun toteuttamiseen. Evankeliumin miehen innokkuus oli sittenkin tällaista sivustakatsojan yli-innokkuutta. Se kuului selvästi hänen sanoissaan:
"Minä seuraan sinua, minne ikinä menetkin."
Mies ei tajunnut, mitä hän puhui. Kukaan ei voinut seurata Jeesusta sinne, minne hänen piti mennä. Ihmisen Pojan kärsimystie vei hänet Golgatan ristinpuulle. Hän kantoi koko maailman synnit harteillaan. Jeesus ei tavoitellut maallista rikkautta eikä kunniapaikkoja. Niitä mies varmaan kuvitteli saavansa hänen seurassaan. Mutta Jeesus kutsui häntä johonkin aivan muuhun. "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua" (Matt. 16:24).
Elämän arjessa kaikki yli-innokkuus karisee pois. Se, mikä on lähtöisin meistä itsestämme, joutuu antamaan tilaa sille, minkä Pyhä Henki saa aikaan. Hän vaikuttaa meissä oikean innokkuuden. Apostoli Paavali kehotti Rooman kristittyjä: "Älkää olko velttoja, olkaa innokkaita, palakoon teissä Hengen tuli" (Room. 12:11). Innokkuus ja palavuus ovat apostolinkin mukaan olennainen osa Kristuksen seuraamista ja elämän perimmäistä tarkoitusta. Paavali tarkoitti kehotuksensa yhtä lailla vasta-alkajille kuin uskon tietä pitkään vaeltaneille. Pyhän Hengen vaikuttaman oikean innokuuden ja palavuuden rinnalla meidän yrityksemme näyttävät lähinnä surkuhupaisalta puuhastelulta.
Eräälle toiselle miehelle Jeesus esitti suoran kutsun: "Seuraa minua!" Tämä kuitenkin vastasi: "Herra, anna minun ensin käydä hautaamassa isäni." Ensi kuussa tulee kuluneeksi tasan kaksikymmentä vuotta oman isäni kuolemasta. Hän menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen 60-vuotispäivänsä aattona. Isän hautajaiset ovat palanneet usein mieleeni. Jos joku olisi sanonut minulle suruaikana tai myöhemminkään mitään sellaista kuin Jeesus, olisin kokenut sen todella loukkaavana. En tiedä, olisinko pystynyt antamaan sitä koskaan anteeksi.
"Anna kuolleiden haudata kuolleensa. Lähde sinä julistamaan Jumalan valtakuntaa." Näin Jeesus todellakin sanoi.
Jeesuksen karkean oloiset sanat eivät johtuneet tilannetajun pettämisestä. Hän näki miehen sydämeen ja tiesi hänen käyttävän isän hautajaisia verukkeena hänen kutsunsa välttelemiseen. En usko, että Jeesus halusi oikeasti kieltää miestä menemästä isän hautajaisiin. Ei Jeesus ollut niin tunteeton. Hänen tarkoituksensa oli koetella miehen uskoa. Oliko tämä ymmärtänyt, miten tärkeästä asiasta Jumalan valtakunnassa oli kyse? Menneisyyteen takertumisen sijasta miehen oli nyt aika katsoa eteenpäin ja ottaa ne askeleet, jotka Jumala oli hänelle tarkoittanut. Verukkeiden aika oli ohi. Oli aika tulla ulos kaapista ja tunnustaa väriä!
Joskus mekin koemme olevamme käännekohdassa. Ehkä juuri läheisen ihmisen kuolema tai jokin muu merkittävä kokemus haastaa meitä puntaroimaan asioita aivan uudesta näkökulmasta. Koemme, että Jumala kutsuu meitä uusiin haasteisiin ja tehtäviin. Vanhojen rutiinien ja tottumusten on annettava tilaa Jumalan kutsun seuraamiselle. Otteen irrottaminen vanhasta voi tehdä tosi kipeää, mutta vähän kerrassaan huomaamme, että se on parasta mitä meille on koskaan tapahtunut. Kadottaessamme elämän Jeesuksen tähden löydämme sen. Haudatkoon siis kuolleet kuolleensa - me olemme Jumalan lapsia ja tunnustamme hänen väriään!
Evankeliumissa mainittu kolmas mies halusi seurata Jeesusta, mutta hänen piti päästä ensin hyvästelemään kotiväkensä. Jeesus vastasi hänelle yhtä tylyn tuntuisesti kuin kahdelle muullekin: "Joka tarttuu auraan ja katsoo taakseen, ei ole sopiva Jumalan valtakuntaan."
Jeesus ei vaatinut seuraajiltaan perhesiteiden katkaisemista. Hän päinvastoin antoi meille mahtavan esimerkin niiden vaalimisesta. Riippuessaan Golgatan ristinpuulla, tuskallisen kuoleman jo lähestyessä hän pyysi rakkainta opetuslasta huolehtimaan äidistään. Jotakin samanlaista välittämistä ja huolenpitoa hän odottaa meiltäkin suhteessa läheisiimme. Ei hän halua meidän hyvästelevän toisiamme täällä ajassa. Hän haluaa antaa meidät toinen toisillemme syvemmin kuin osaamme edes ajatella.
Kaikkein läheisimmille ihmisille voi olla tosi haastavaa kertoa uskosta, mikäli he eivät jaa meidän uskoamme. Joissakin tapauksissa olisi houkuttelevan helppoa antaa asian vain olla ja luottaa siihen, että Jumala kyllä tekee työtään läheisten sydämissä meistä riippumatta. Niin hän tietysti tekeekin. Kuinka voisimme silti jättää kertomatta rakkaimmille ihmisille sitä, minkä tiedämme olevan parasta maan päällä? Juuri siksi että he ovat meille rakkaita, emme voi vaieta. Usko voi erottaa meitä toisistamme, mutta periksi emme saa antaa. Saamme rukoilla Jumalalta lisää rakkautta ja kärsivällisyyttä. Saamme luottaa siihen, että Jumala voi avata nekin portit, joita on meidän mielestämme mahdotonta avata.
Jeesus ei anna meille lupaa valita helpointa tietä. Hän kutsuu meidät sinne, missä uskomme joutuu kohtaamaan kaikkein suurimmat haasteet. Kun julistamme koko elämällämme uskoa Jeesukseen Kristukseen, olemme kuin kottikärrryissä, joita nuorallatanssija työntää korkealla yläilmoissa. Uskossa elämisen ei kuulukaan olla helppoa. Jumalan lapsen osaan kuuluu rohkea heittäytyminen uskon varaan ja riskinotto. Kottikärryissä on silti hyvä olla, sillä tiedämme, kenen käsissä ne ovat. Jeesus ei päästä meitä otteestaan.
Jumalan lapsi ei yritä istua kahdella tuolilla yhtä aikaa. Jos annamme Jumalalle vain rippeitä siitä, mitä voisimme hänelle antaa, kokemuksemme hänestä jää vain rippeiksi siitä, mitä se voisi olla. Jos annamme hänelle kaiken, hänkin puolestaan antaa meille kaiken. Juuri tästä Jeesus muistutti sanoessaan kolmannelle miehelle: "Joka tarttuu auraan ja katoo taakseen, ei ole sopiva Jumalan valtakuntaan." Jeesuksella lienee huomauttamista meille kaikille tässä asiassa. Voisimme antaa hänelle niin paljon enemmän kuin olemme vielä tähän mennessä antaneet!
Jumalan valtakuntaan tai Jumalan valtakunnan työhön ei kukaan meistä ole sopiva sellaisenaan.
Jumalan valtakuntaan pääsemme vain uskon kaitaa tietä pitkin, yksin armosta, yksin Jeesuksen Kristuksen tähden. Johanneksen ilmestyksen kuvaus perille päässeistä soveltuu kaikkkiin niihin, jotka ovat sopivia Jumalan valtakuntaan: "He ovat pesseet vaatteensa ja valkaiseet ne Karitsan veressä" (Ilm. 7:14).
Vanhassa Kristinopissa määriteltiin lyhyesti ja ytimekkäästi, kuka on kelvollinen ehtoolliselle: "Kelvollinen ehtoollisvieras on se, joka tarvitsee Kristusta." Näin alas Kristus laskee riman tänäkin päivänä täällä Palokan kirkossa. Meidän ei tarvitse olla mitään täydellisen onnistuneita, kauniita eikä rohkeita superihmisiä. Riittää, että me tarvitsemme häntä, syntiemme sovittajaa, iankaikkisen elämän ja autuuden antajaa. Riittää, että tarvitsemme häntä, hän kyllä pitää lopusta huolen. Hän ruokkii nälkäiset hyvyyksillään ja avaa meille taivaan porit sepposen selälleen. Kaikki häntä tarvitsevia Jeesus kutsuu luokseen: "Tulkaa, kaikki on jo valmiina." En tiedä tämän ihanampia sanoja.
Seppo Hautalahti
